Kuva: Miikka Pirinen

Julkaistu 01.04.2019

Sote-myytti #2: Hoitajamitoitus ratkaisee vanhustenhoidon ongelmat

Keskustelua 0,7 hoitajan minimimitoituksesta vaivaa mittakaavavirhe.
Kirjoittaja
Johtaja, Uudistumiskyky, Sitra

Suomalaisen ikääntyvän yhteiskunnan reunaehdot ja väestön ikääntymisestä käytävän keskustelun taustaoletukset ovat edellisten sukupolvien ajalta.

Keskuudessamme elää kasvava osaavien ikäihmisten joukko, jollaista meillä ei ole ollut aikaisemmin. Eläkkeelle jäävä ihminen ei enää siirry vanhuuden lepoon odottamaan kuolemaa vaan hän haluaa toimia aktiivisena yhteiskunnan jäsenenä.

Vanhusväestön määrä kasvaa runsaasti tulevina vuosina. Tällä hetkellä keskuudessamme on 146 000 yli 85-vuotiasta mutta Tilastokeskuksen ennusteiden mukaan vuonna 2030 heitä on jo 220 000. Tämän reilun kymmenen vuoden aikana joukko siis kasvaa peräti 51 prosenttia.

Kesäkuussa 2015 julkistetussa Sitran selvityksessä Laitoksesta kotiin – syntyikö säästöjä? todettiin, että Tampereella vanhusväestön määrän lisääntymisestä johtunut palvelutarpeen kasvu oli ohjattu ennen kaikkea kotihoidon harteille.

Vuosina 2009–2013 yli 65-vuotiaiden kodinhoidon hoitokäyntimäärä lisääntyi 61 prosenttia Tampereella ja samanaikaisesti kustannukset kasvoivat reaalisesti 71 prosenttia.

Kun tähän lisätään vielä se että keskimäärin kotihoidon asiakkaat käyttivät sairaalapalveluita kotihoitoasiakkuutensa aikana 28,8 päivää vuodessa, voidaan ennustaa, että nykyinen 0,7:n hoitajan mitoituksesta käytävä keskustelu ei tule ratkaisemaan vanhustenhoidon ydinongelmia

Sen sijaan palveluita tulisi tarkastella ja kehittää kokonaisuutena – ja asiakkaiden nykyiset ja tulevat tarpeet huomioiden.

Asiakaslähtöisiä palveluja omista asioistaan päättäville ihmisille

Jotta tulevaisuudessa voidaan taata toimivien ikäihmisten toimivat palvelut, palvelun järjestämistä on kehitettävä niin, että se kannustaa kehittämään uusia toimintamalleja.

Näissä toimintamalleissa lähtökohtana tulee olla, että myös ikäihmiset haluat ottaa vastuun omasta elämästään ja olla mukana päättämässä itsestä koskevista asioista.

Keskeisenä mekanismina on tarjolla olevien palveluiden ja asiakkaiden tarpeiden kohtaaminen niin, että erilaisiin pieniinkin tarpeisiin vastataan, vaikka kyseinen tarve ei olisikaan pääsyy kunnallisten palveluiden piiriin pääsemiselle.

Tällä tavalla säästettiin kustannuksia ja estettiin ennakoivasti laajamittaisten raskaampien palveluiden tarvetta.

Tampereella toteutetun Palvelutori-hankkeen pohjalta tehty selvitys (2015) kertoo, että merkittäviä kustannussäästöjä pystytään tuottamaan toimintamallilla, jossa asiakkaat kohdataan aidosti.

Hankkeessa palvelutarve ratkaistiin, vaikka asiakkaalla ei ollut sinänsä pääsyä kunnallisten palveluiden piiriin. Asiakkaan pieninkin tarve pyrittiin ratkaisemaan ohjaamalla hänet joko kolmannen sektorin ja/tai yksityisen palvelun piiriin.

Tällä tavalla säästettiin kustannuksia ja estettiin ennakoivasti laajamittaisten raskaampien palveluiden tarvetta.

Muita hankkeen tavoitteita oli vahvistaa ikäihmisten vaikutusmahdollisuuksia omien palvelujensa asiantuntijoina, lisätä ikäihmisten päätöksentekoa uusien toimintamallien avulla sekä mahdollistaa eläkkeellä työskentely ja vapaaehtoistyö.

Tulevaisuudessa tällaiset kokonaisvaltaiset vanhuspalvelun kehittämismallit ovat niitä, joilla kansakunnan tulee kohdata ja ratkaista tulevaisuuden suurimpia haasteita kuten väestön ikääntymistä.

Toimintamallien lisäksi tarvitaan myös niitä tukevia insentiivejä.

Kotitalousvähennys arjen tueksi

Yksi esimerkki tällaisesta insentiivistä esiteltiin Kotitalousvähennys arjen tukena -selvityksessä, joka tehtiin toukokuussa 2015.

Siinä kuvataan, kuinka pienituloisille eläkeläisille annettaisiin negatiivista kotitalousvähennystä. Se tarkoittaisi käytännössä tukea pienituloisille, jonka avulla he voisivat omaehtoisesti ostaa itselleen palveluita, jotka tekevät arjesta mielekkäämpää ja auttavat pärjäämään kotona pidempään.

Yhteenvetona voi todeta, että puhe 0,7:n hoitajamitoituksesta on – lopputuloksesta riippumatta – pieni yksityiskohta ikäihmisten palvelujen kehittämisessä (lähi)tulevaisuuden haasteiden mittakaava huomioon ottaen.

Tosiasiassa pitäisi puhua siitä, miten kansakunta kestää edellä kuvatun, 51 prosentin palvelutarpeen kasvun.

Jos mitään ei tehdä, nykyinen noin 6 miljardin euron vanhuspalveluiden vuosikustannus kasvaa kahdella miljardilla eurolla 10 vuodessa.

Tätä ei ratkaista mekaanisilla mitoituksilla vaan kokonaisvaltaisten toimintamallien kehittämisellä.

Mistä on kyse?