Arvioitu lukuaika 5 min

Spedelinko

Lappeenrannan kaupunki osti 1970-luvulla Pertti “Spede” Pasaselta mäkilingon, jonka avulla mäkihyppääjät saattoivat harjoitella vauhdinottoa ilman hyppyritornia. ”Ei sillä kyllä ollut mäkihypyn kanssa mitään tekemistä”, tuonaikainen mäkihyppääjä Markku Sinkko sanoo. - Keksintö on kuitenkin edelleen käytössä.

Kirjoittaja

Julkaistu

Lappeenrannan mäkimiehiä harmitti. Siinä se Huhtiniemen mäkihyppypaikalla nyt olla jöllötti, vaikka yksikään urheilija ei olisi sitä ison mäen viereen kaivannut, mokomaakin kutsumatonta vierasta.

Seuran mäkijaostoa harmitti ihan jo siitä syystä, että heillä olisi ollut laitteen sijasta omiakin suunnitelmia. Mäkihyppääjät olisivat halunneet rakentaa Huhtiniemeen ison ja pienen mäen lisäksi 45-metrin normaalimäen, jotta seuran juniorien ei tarvitsisi matkustella muualle harjoittelemaan. Suunnitelma oli ollut pitkällä, talkooväki, sponsorit ja maansiirtoyrittäjäkin omasta takaa jo valmiudessa. Seuran laskelmien mukaan kokonaiskustannukset olisivat jääneet 150 000 markkaan. Vaan ei.

”Kaupunki tyrmäsi meidän ajatukset täysin”, entinen Lappeenrannan Hiihtäjien mäkihyppääjä, Suomen mäkimaajoukkueeseenkin kuulunut Markku Sinkko muistelee.

”Siitä pidettiin kaupungin teknisen puolen johtajan kanssa palaveriakin. Sen sijaan kaupunki lyöttäytyi Speden kanssa tekemisiin.”

Markku Sinkon mukaan mäkimiehille yllätys oli suuri, kun suomalaisen elokuva- ja tv-viihteen konkari ja keksijä Pertti Spede Pasanen 70-luvun puolivälin tienoilla rakensi paikalle mäkilingon. Pasasen kehittämä, niin kutsuttu spedelinko antoi mäkihyppääjille alkuvauhdin, jolloin hyppytornia ei tarvittu.

Aluksi laite oli lähinnä sähkömoottorilla toimiva vaijeri, josta pujotettiin naru käteen. Vaijerin vauhti kiihtyi kohti vanerilevystä tehtyä irrotuspaikkaa, josta laite heitti mäkihyppääjän ilmaan. Laitteen parannellussa versiossa suksille oli tehty latu, jonka välissä oli oma kotelo narulle.

Sinkko ei tiedä, kenen suosituksesta linko Huhtiniemeen tuli. Hän on ymmärtänyt, ettei seuralla tai mäkijaostolla ollut asian kanssa tekemistä. Hän ei myöskään usko, että Hiihtoliitto olisi sitä kaupungille suositellut.

Sinkon mukaan linko maksoi kaupungille 200 000 markkaa.

Pasanen oli saanut keksintöönsä rahaa myös Sitralta. Vuonna 1975 Suomen Hiihtoliitto ja Spede Productions olivat anoneet ja saaneet rahastolta 280 000 markkaa laitteen kehittämistä varten.

Rahoitushakemuksen mukaan linko oli jo valmis. Hakemuksessa kerrottiin, että laite oli saanut kansainvälistäkin huomiota, kun sitä oli esitelty hiihtoseurojen välityksellä eri puolilla maailmaa.

Nyt Pasanen ja tämän yrityksen kanssa yhteistyötä tekevä Hiihtoliitto aikoivat kehittää ”sarjatuotantokelpoisen, siirrettävän ja tiukat turvallisuusvaatimukset täyttävän vauhdinottolaitteen ja markkinoida sitä Suomessa ja ulkomailla.” Hakemuksessa arvioitiin, että kolmen vuoden sisällä linkoa myytäisiin Suomessa noin 100 kappaletta, vientimarkkinoiden ollessa ”moninkertaiset”. Yhden laitteen hinnaksi tulisi 50 000 markkaa, mikä johtaisi siihen, että ”kalliiden uusien ylämäkien rakennustarve Suomessa laskisi”.

Odotukset ja suunnitelmat olivat siis suuret. Huhtiniemessä todellisuus tuli kuitenkin vastaan.

Kuka nauroi, kuka itki

Kun linko oli tuotu Huhtiniemeen, täytyihän sillä hypätä. Millaista se sitten oli?

”Kai se Spede yritti jollain lailla auttaa urheilua. Mutta ei sillä ollut mitään tekemistä mäkihypyn kanssa”, useita kertoja linkoa kokeillut Markku Sinkko kertoo ja nauraa.

”Se oli Speden projekti. Bisnestä. Saattoihan se olla harjoituksen jatke, näin me urheilijat ajateltiin.”

Ilman keskipakovoimaa, hyppyrin kärkeä tai kaarretta harjoittelussa oli Sinkon mukaan hyvin erilainen tunnelma. Hänen mukaansa ponnistushetki korostui. Se, kuinka pitkälle laitteella oikein hyppäsi, riippui hänen mukaansa kahdesta asiasta: muovirinteen jyrkkyydestä sekä siitä, päästikö laitteen vaijerista oikeaan aikaan irti.

Huhtiniemessä laitteella hypättiin pisimmillään 45 metriä, Kuopion Puijolla, jossa laitetta käytettiin 70-luvun lopussa ja 80-luvun alussa, tiettävästi jopa 90 metriä.

”Oikeasti se oli vähän sellainen laite, että kuka nauroi, kuka itki”, Sinkko hymähtää.

Hänen mukaansa laite oli tapaturma-altis.

”Se naru saattoi välillä osua äijää päin näköä. Vaijerisysteemin vetolaitteista taas saattoi saada kintuilleen. Laitteen myöhemmässä parannellussa versiossa oli kotelo, mutta jos ei irrottanut ajoissa, se saattoi tempaista kädet sinne koteloon. Sitten ne alamäen muovit oli vähän huonot, joten jotkut polttivat niissä itsensä, jotkut saivat tikkuja takapuoleensa”, Sinkko luettelee.

Pahimmassa onnettomuudessa eräältä urheilijalta lähti melkein lonkka irti ja luita ja nivelsiteitä katkesi. Tämä tosin ei johtunut itse lingosta, vaan huonosti tehdystä alamäestä, kun hyppääjän jalka meni läpi rakenteista.

Vuonna 1978 Pasasen Sitralle toimittaman raportin mukaan Kansainvälinen Hiihtoliitto, Suomen Työsuojeluhallitus ja Sähkötarkastuslaitos oli hyväksynyt laitteen. Myös seuraavalta vuodelta peräisin olevan Sitran oman loppuarvion mukaan laite täytti turvallisuusvaatimukset.

Huhtiniemessä linko oli käytössä kolme–neljä vuotta, jonka jälkeen se unohtui. Tätä ennen linko ikuistettiin Professori Uuno D.G Turhapuro -elokuvaan. Yksi Lappeenrannan Hiihtäjien mäkimiehistä hyppäsi sillä näyttelijä Vesa-Matti Loirin puolesta. Sitran henkilökuntakin kävi elokuvan katsomassa Pertti Pasasen antamilla vapaalipuilla.

Sitten Lappeenrannassa ollut linko vain heinittyi, puuosat maatuivat ja sähkömoottorikin lakkasi toimimasta, kun kaupunki ei käynyt enää sitä huoltamassa. Lopulta laite päätyi Kuopion Puijolle, kun Pasanen maksoi sen käytöstä. Laitetta oli tarjottu myös Lahteen, turhaan. Tiettävästi muutamia linkoja oli myös Sallassa Suomutunturin kupeessa, ja ilmeisesti Pasanen sai muutaman myytyä Keski-Eurooppaankin.

Siihen lingon matka sitten tyssäsi. Vaikka Pasanen itse uskoi keksintöönsä loppuun asti, siitä ei tullut myyntimenestystä. Sitran tekemän loppuarvion mukaan vuoteen 1979 mennessä vain kymmenkunta laitetta oli myyty.

Pasasen Sitralle tekemä loppuraportti hankkeesta on surullista luettavaa.

”Tällainen laite on pystytty rakentamaan, mutta ilmeisesti laite on niin mullistava, että ennakkoluulot ovat valtavat niiden keskuudessa, jotka eivät ole laitteeseen tutustuneet. Ennakkoluulot ovat jopa sitä luokkaa, että on erittäin vaikeata saada muutamia päättävässä asemassa olevia ihmisiä edes tutustumaan laitteeseen. Merkitys yhteiskunnan kannalta on laitteella hyvin suuri, koska pienin kustannuksin pystytään rakentamaan hyppyrimäkiä”, hän kirjoittaa.

Pasasen mukaan laite oli kyllä saatu sarjatuotantoon, eikä ”normaalista tuotekehittelystä poikkeavia vaikeuksia” ollut ilmennyt. Patenttihakemuksiakin oli raportin mukaan jätetty useisiin maihin.

”Myyntiennustetta on vaikea tehdä, koska toistaiseksi joutuu vielä taistelemaan ennakkoluuloja vastaan”, raportti päättyy.

Sitran tekemä loppuarvio valottaa lisää sitä, mikä meni pieleen. Ensinnäkin laitteen kehitystyö oli kestänyt kaksi kertaa suunnitelmia kauemmin, sillä työn vaikeus oli aliarvioitu. Lisäksi hankkeen kustannukset olivat osoittautuneet moninkertaisiksi arvioidusta.

Piti kuitenkin paikkansa, että laite olisi tullut paljon mäkitornin rakentamista halvemmaksi.

Myös Sitrassa katsottiin, että epäluulot haittasivat myyntiä. Siksi rahoitusosuuden palautumisesta Sitralle ei voitu esittää edes arviota.

Kiinnostavin on kuitenkin Hiihtoliiton ja Pasasen suhde. Raportissa kerrotaan, että Hiihtoliiton ja yrityksen välit katkesivat toteutusaikana, ja käytännössä Hiihtoliitto ei ollut edistänyt projektin toteutumista lainkaan.

Mutta miksi?

Rimakauhua ja raivoa

Hiihtoliiton tuonaikaisia tapahtumia muistavia löytyy enää vähän. Liitossa maastohiihdon valmennuspäällikkönä 70- ja 80-luvulla työskennellyt ja mäkivalmentajien kanssa tiiviisti yhteistyössä ollut Heikki Kantola kuitenkin muistaa, ettei valmennuspuolella ollut linkoon alun alkaenkaan arpaa ei osuutta.

Kantola arvelee, että projektia tuki joku liiton johtokunnasta tai mäkivaliokunnasta. Hiihtoliitto sai myydyistä laitteista mahdollisesti myös jonkinlaista provikkaa.

Myöhemmin itse asiassa käy ilmi, että Hiihtoliitto oli mukana Sitran vaatimuksesta. Tuolloisen asiamiehen Bertil Roslinin mukaan se oli rahaston ehto. Hiihtoliitto suhtautui hankkeeseen alusta asti vastahankaisesti, Roslin kertoo.

“Ajatus taustalla oli se, että mäkihyppääjien ongelma on se ensimmäinen hyppy. Meille Spede esitti asian niin, että hän halusi totuttaa nuoret lahjakkaat asteittain hyppämiseen: kun heti aluksi piti kivuta korkealle torniin ja hyväksyä se, että sieltä voi tulla alas mukkelis makkelis, niin jos housut tutisi, eipä tullut mäkihyppääjää.”

”Mäkivalmentajien kanssa todettiin varsin nopeasti, että se oli ihan huuhaata, ei se vastannut normaalia mäkihyppyä”, Kantola sanoo.

”Spede myös väitti, että laitteella voi saada saman nopeuden kuin hyppyrin kärjellä. Me todettiin, että se meni juuri päinvastoin.”

Kantola muistaa olleensa kerran paikalla, kun lingolla hypättiin Vuokatissa. Laitteella kyllä hyppäsi pitkälle, mutta vaarana oli, että mäkihyppääjän jalat katkeaisivat.

Hiihtoliiton ja Pasasen välit katkesivat Kantolan mukaan kuitenkin vasta siinä vaiheessa, kun Pasasen suunnitelmien laajuus selvisi.

”Me sanottiin, että voidaan hyväksyä se harjoituslaitteena. Että laite tulisi kyseeseen vaikka silloin, jos ylämäki oli lahonnut. Tietenkin olisi parempi, että olisi jotain jolla harjoitella, ennen kuin uusi torni saataisiin rakennettua”, Kantola kertoo.

”Spedellä oli kuitenkin suuremmat suunnitelmat. Hän ajoi sitä, että olympialaisissakin alettaisiin hyppäämään sillä lingolla. Että korvataan mäet kokonaan, ettei niitä enää rakennettaisi. Joten oli pakko torpata se ja antaa Sitralle lausunto, että linko sopii korvaavaksi harjoituslaitteeksi, mutta ei vedä vertoja normaalimäelle.”

Kantolan mukaan Pasanen suuttui Hiihtoliitolle. Tämä kävi moneen kertaan myös Kantolan luona puhumassa ja poistui aina huutaen. Jos Spede oli jostain innoissaan, mukana oli aina tulta ja tappuraa, kuvailee myös Sitran Roslin.

Kaikesta huolimatta spedelinko oli Sitran näkökulmasta perusteltu tuotekehityshanke. Laitteen uutuusarvon ja siihen sisältyvän korkean teknisen riskin vuoksi se sopi hyvin Sitran rahoitettavaksi, tuonaikaisessa raportissakin todetaan.

Ja vaikka spedelinko oli aikanaan surullinen tapaus, 2000-luvulla tarina on yllättäen saanut onnellisen lopun. Nastolalainen Spede-Idea, joka perustettiin hieman ennen Pasasen kuolemaa, nimittäin jatkoi laitteen kehittelyä. Lingon nykyistä versiota ohjataan elektronisesti, mutta laite toimii tiettävästi edelleen samalla periaatteella.

Linko ei sopinut mäkihyppyyn, mutta sille on löytynyt nyt uusi kohderyhmä: lumilautailijat.

Laitetta on käytetty hyppytapahtumissa, ja se näkyy myös useissa lumilautailuvideoissa. Joskus tuote sopii aivan muuhun kuin mihin se vuosikymmeniä aiemmin suunniteltiin.

Tässä artikkelissa käytetyt lähteet. Video: © YLE Elävä Arkisto

Aihe

Suomi 100 – Sitra 50

Itsenäinen Suomi täyttää sata vuotta vuonna 2017. Se on Suomen suuri vuosi, joka rakennetaan yhdessä. Se on myös Sitran juhlavuosi – perustihan eduskunta Sitran lahjaksi 50-vuotiaalle itsenäiselle Suomelle. Juhlimme tulevaisuustyön merkeissä – tule mukaan!

Kirjoittaja

Julkaistu

JATKA AIKAMATKAA

T&k-rahoittajasta tulevaisuustaloksi.

Lisää tarinoita 70-luvulta

Vielä yhdet?

Mistä on kyse?