Kunta- ja aluevaalien alla julkaistu Sitran Tulevaisuusbarometri kertoo karua tarinaa suomalaisten ajatuksista asuinkuntansa tulevaisuudesta, vaikutusmahdollisuuksista sekä alueellisesta päätöksenteosta.

Vain 27 prosenttia kansalaisista näkee oman asuinkuntansa tulevaisuuden nykyhetkeä parempana ja vain 15 prosenttia suomalaisista kokee pystyvänsä vaikuttamaan kotikuntansa tulevaisuuteen. Päätöksenteko nähdään myös hyvin lyhytjänteisenä, eikä päättäjillä nähty olevan innostavia visioita kuntien eikä varsinkaan hyvinvointialueiden tulevaisuudesta.

Tulevaisuusbarometrin tuloksista sekä kunta- ja aluedemokratian tulevaisuudesta keskustelevat Tulevaisuuspodcastin Onko kuntademokratian aika ohi? -jaksossa ennakoinnin johtava asiantuntija Jukka Vahti sekä akatemiatutkija ja Sitran vanhempana neuvonantajana työskentelevä Timo Miettinen. Jaksossa puhutaan aluksi vähän yleisemmin demokratian luonteesta ja sen aikakäsityksestä Timon uuden Demokratian aika -kirjan kautta ja sitten pikkuhiljaa zoomataan kohti tätä hetkeä ja alueellista ja paitallista päätöksistä.

Sitran Tulevaisuuspodcast tarkastelee maailmaa muuttavia ilmiöitä ennakoinnin ja tulevaisuuden näkökulmista.

Voit kuunnella jakson painamalla tämän jutun yläpuolella olevaa play-nappia. Podcastin uudet jaksot sekä aiheita taustoittavat artikkelit löydät osoitteesta www.sitra.fi/tulevaisuuspodcast. Voit tilata ja kuunnella podcastia myös Spotifyssa ja Apple Podcasteissa.

Jakson tekstilitterointi

[äänite alkaa]

[Jukka Vahti]
Tämä on Sitran tulevaisuuspodcast ja minä olen Jukka Vahti Sitran ennakointitiimistä. Jos näin äänimuodossa voisi heitellä hästägejä ilmaan leijumaan, niin tämän jakson kohdalla ne olisivat sellaisia kuin kuntavaalit, kuntademokratia, tulevaisuus ja tulevaisuusbatometri. Näistä aiheista nimittäin keskustelemme tämänkertaisen vieraamme, akatemiatutkijana ja myös Sitran vanhempana neuvonantajana työskentelevän Timo Miettisen kanssa. Tervetuloa tulevaisuuspodcastiin, Timo.  

[Timo Miettinen]  
Kiitos, hauska olla täällä.  
 
[Jukka Vahti]
Tarkoitus olisi ruotia tässä jaksossa vastikään julkistetun Sitran tulevaisuusbarometrin tuloksia erityisesti suhteessa demokratiaan. Tänä keväänä tästä nauhoitusajankohdasta muutaman viikon päästä pidetään alue- ja kuntavaalit, joten aiomme katsoa tulevaisuusbarometrin aika karujakin demokratiatuloksia. Myös paikallisen ja alueellisen päätöksentä on näkökulmista. Sopisiko sinulle, Timo, sellainen eteneminen, että aloitellaan tässä vähän ylätasolta. Puhutaan aluksi vähän yleisemmin demokratian luonteesta ja sen aikakäsityksestä ja sitten pikkuhiljaa zoomataan kohti tätä hetkeä ja tätä alueellista ja paitallista päätöksistä. 

[Timo Miettinen]  
Kuulostaa hyvältä. 

[Jukka Vahti]
Hyvä juttu. Demokratian rapautumisesta ja sen elintilan kaventumisesta globaalisti on viime vuosina puhuttu ja kirjoitettu yllin kyllin. Sun kirjasi demokratian aika on saanut tässä kuluneen syksyn ja talven aikana ihan aiheesta paljon huomiota. Ja sen loppupuolella kirjoitat, että demokratian nykyinen kriisi on muiden tekijöiden ohella myös, ja ehkä ennen kaikkea, ajallinen ilmiö. Mitä tarkoitat tällä? 

[Timo Miettinen]  
No varmaan tästä pitää ehkä vähän avata sitä mun kirjan perusargumenttia, joka lähtee siitä, että me ehkä yleensä ajatellaan demokratiaa ennen kaikkea instituutioiden tai käytäntöjen kautta, kuten parlamenttien tai äänestämisen tai edustuksellisuuden kautta. Mutta olen haluanut tässä kirjassa lähteä kysymään, että mikä on ikään kuin modernilla ajalla se lupaus, jonka demokratia projektina antaa meille, meille ihmisille, siitä, miten me ymmärretään meidän omaa yhteisömme ja ennen kaikkea tämän yhteisön tulevaisuus.

Ja se mun ajatus siinä on lähtenyt siitä, että tämä demokratia syntyy ajatuksesta, jossa historia nousee ensimmäistä kertaa poliittisen ajattelun ytimeen, tarkoittaa sitä, että poliittiset instituutiot, lait, nämä systeemit, mitä meillä on, ne on historiassa muodostuneita asioita ja ihmisten tekemiä, ja sen takia ihmiset voi niitä myös muuttaa. Eli tämä ajatus tulevaisuuden avoimuudesta, siitä, että voidaan muokata meidän systeemejä ja järjestelmiä johonkin suuntaan, aidosti inhimillisen toiminnan keinoin, niin tämä on minusta se lupaus, jonka demokratia antaa.

No, me paljon tietysti puhutaan demokratian kriisistä, autoritarismin nousun ja vastaavien kehityskulkujen kautta, Mutta tässä kirjassa olen esitellyt kolme erilaista tyyppiä tai ideaa, joiden kautta tämä ajatus tulevaisuuden avoimuudesta on tällä hetkellä uhattuna. Ensimmäinen on tällainen meidän omaan liberaaliin demokratiaan kuuluva ajatus. Historian lopusta me usein halutaan nähdä demokratia jotenkin yliajallisena ilmiönä tai sellaisena, joka on historian ulkopuolella, jonka oikeutus tulee ihmisluonnosta tai vastaavasta. Sitten meillä on populistinen nostalgia, joka hakee turvapaikkaa menneisyydestä kaikille näille tulevaisuuden uhkakuville. Sitten meillä on ehkä vielä kolmas autoritäärisille hallinnoille tyypillinen tapa rakentaa historiaa ikään kuin uhrikertomuksena itsestään. Historia on kokoelma vääryyksiä, jotka koskevat omaa kansaa ja sen takia nykyhetkessä näitä vääryyksiä pitää pyrkiä korjaamaan.

Tämä on sellainen yleinen luokittelu, mitä minä tässä kirjassa käytän. Yritän argumentoida, että kyse ei ole vain instituutioiden toiminnasta tai osallistumisesta, vaan kyse on laajemmin tietynlaisen aikakäsityksen ja tulevaisuushorisontin katoamisesta. Se on osa demokratiakriisiä.  

[Jukka Vahti]
Mun mielestä tämä ajallinen näkökulma tuo nimenomaan tosi kiinnostavan kehyksen näille asioille, mistä mainitsitkin tuossa, mistä me useimmiten demokratian kriisin kohdalla puhutaan, oli ne sitten äänestysprosentteja tai luottamusta instituutioihin tai päättäjiin. Mitä sä näet tämän yhteyden tavallaan näiden päivänpäällisten kehityskulkujan kanssa, mistä varmaan kohta kuntavaaleissakin tullaan taas puhumaan, että äänestysprosentti jäi, mihin se sitten jääkään, ja sitten toisaalta tämä iso kuva, minkä tuossa kirjassa esität. Kuinka usein näiden välillä vedetään jotain yhteyksiä, jota ei pitäisi vetää? 

[Timo Miettinen]  
Kyllä minä nyt tietyllä tavalla ajattelen, että tämä ajallisuuden ja tulevaisuushorisontin katoaminen, se on osa sitä prosessia, jossa tämä tietynlainen luottamus poliittisiin instituutioihin, aidosti saada aikaan jotain muutosta, on kyseenalaistunut. Ja kyllä minä ajattelen, että se osallistumisen puute ei ole vain kiinnostuksen puutetta, vaan se on aidosti myös kokemus siitä, että äänestämisellä ei ole väliä, että ne instituutiot ei sillä tavalla pysty enää luomaan uudenlaista tai parempaa tulevaisuutta kuin aikaisemmin.

Ja ehkä yksi osa tätä kehitystä on semmoinen tietty riskiyhteiskunnan ajatuksen nousu, että meillä on tulevaisuus, joka on täynnä uhkakuvia. Oli kyse sitten ilmastonmuutoksesta, luontokadosta, kansakuntien katoamisesta tai demografisesta kriisistä. Ja tulevaisuutta katsotaan ennen kaikkea tietynlaisten uhkakuvien kautta. Ja se saattaa synnyttää sellaisen kokemuksen, että itse asiassa äänestämisellä mä en pysty aidosti muuttamaan ja muokkaamaan tulevaisuutta, vaan mä äänestän siitä, että kuka tai mikä poliittinen ryhmittymä arvottaa nämä kriisit eri tavalla. Ja tämä saattaa ainakin joissain tilanteissa tuottaa semmoista heikompaa osallisuutta.  

[Jukka Vahti]
Palataan näihin tämänhetkisiin kriisitunnelmiin vielä tuossa keskustelun lopuksi, mutta sellaista tuossa mietin, että moni asia, mitä tuossa kirjassasi esität, niin on jollain tapaa sukua tällaisen tulevaisuuden tutkija Fred Polakin jo takavuosikymmeninä esittämälle näkemykselle siitä, että yhteiskunnat säilyttää elinvoimansa vain niin kauan, kun ne kykenee jotenkin kuvittelemaan toivottavia tulevaisuuksia. Näetkö että me elettäisiin tällä hetkellä jonkunlaista tulevaisuuksien kuvittelemisen laskusuhdannetta tai peräti kriisiä? 

[Timo Miettinen]  
Joo, siis ensinnäkin tuosta Polakin ajatuksesta, että musta hieman kuulostaa ikään kuin anakronistiselta siinä mielessä, että meiltä on aika iso osa eurooppalaista historiaa, missä ajatus tulevaisuuden avoimuudesta ei ole millään tavalla ollut relevantti kysymys. Meillä on antiikin aika ja varhaiskeskiaika, missä historia näyttäytyy syklisenä kehityksenä, jossa aina samat asiat palaa uudestaan. Meillä on keskiaika pitkälti katolisen kirkon monopolia aikakäsitysten suhteen, jossa koko historia on oikeastaan viimeisen tuomion odottamista. Ja sitten tämä ajatus tulevaisuuden avoimuudesta, se on tästä vähän pidemmästä historiallisesta perspektiivistä, musta aika viimeaikainen ilmiö.

Ja mä ajattelin, että tietyllä tavalla, se ei ole välttämättä ainoa mahdollinen, mutta se on tietysti tietyllä tapaa sisään kirjoitettu meille tärkeisiin ajatuksiin siitä, että mistä politiikasta on kyse. Politiikassa on kyse ihmisten välisestä toiminnasta ja ihmiset voi jollain tavalla tehdä tulevaisuutta. Tämä on se modernin politiikan iso lupaus, ja suhteessa tähän kehityskulkuun näkisin, että nämä nykyiset kehityskulut kyllä edustavat jonkinlaista uhkaa tai vastakehitystä, mutta en ehkä ikään kuin ylihistoriallisena tapahtumana tätäkään pitäisi. 

[Jukka Vahti]
Jutellaan hetki tästä Sitran vastikään julkistetusta tulevaisuusbarometrista. Kertauksen vuoksi Sitran tulevaisuusbarometrihän siis on nyt neljättä kertaa tehty laaja kyselytutkimus, jossa on selvitetty suomalaisten tulevaisuusajattelua ja näkemyksiä tulevaisuudesta. Eli esimerkiksi sitä, että näyttäytyykö tulevaisuus innostavana vai pelottavana ja pystyykö siihen vaikuttamaan. Näin kunta- ja aluevaalien alla me selvitettiin tällä kertaa myös sitä, että millaisina suomalaiset näkevät vaikutusmahdollisuuteensa oman kotikuntansa tulevaisuuteen. Ja myös sitä, että millaisena paikallinen ja alueellinen päätöksenteko näyttäytyy.

Ja noin tiivistäen tulokset oli näiden suhteen varsin karuja. Esimerkiksi vain 15% suomalaisista koki pystyvänsä vaikuttamaan kotikuntansa tulevaisuuteen. Lisäksi päätöksenteko nähtiin tosi lyhytjänteisenä, eikä päättäjillä nähty olevan innostavia visioita kuntien eikä varsinkaan hyvinvointialueiden tulevaisuudesta. Ja mikä mielenkiintoista, tätä mieltä olivat myös päättäjät itse. Mitä ajatuksia nämä barometrin tällaiseen demokratiaan liittyvät tulokset herätti demokratiatutkijassa? 

[Timo Miettinen]  
No, mä ajattelen, että tässä on ehkä kaksi tasoa. On tämmöinen konkretian taso ja sitten on vähän tämmöinen abstraktiimpi poliittisen ajattelun ja mielikuvituksen taso. Jos mä lähden siitä konkreettisesta, niin tietysti me nyt eletään tällaista valtiontalouden kriisin aikakautta ja usein tämä on sen tyyppinen tilanne, jossa keskeiset kysymykset liittyy siihen, että mistä leikataan ja mistä supistetaan. Ja tämän tyyppinen poliittinen retoriikka tai kehys ei kovin helposti tuota semmoista innostavaa tulevaisuusvisiota, koska kyse on vähän sellaisesta erilaisten instituutioiden, toimijoiden puolustuskamppailusta.

Ja siinä vahvasti poliittista kenttää alkaa hallitsemaan erilaiset intressit ja yksittäisten ryhmien puolustuspuheenvuorot siitä, että minkä takia tästä asiasta ei saisi nipistää ja leikata. Tämähän on totta kai ihan ymmärrettävää. Mutta tämä on ehkä sellainen poliittisen keskustelun muoto, joka ei kovin helposti tuota sellaisia innostavia kokonaisvisioita Suomen tai jonkun konkreettisen alueen kohtalosta.

Sitten jos me ajatellaan näitä hyvinvointialueita tai kuntia, niin meillähän on nyt tämän sote-uudistuksen myötä tullut tämmöinen uusi rakenteellinen murros tähän suomalaiseen demokratiakenttään, on nämä aluevaltuustot. Ja ehkä sitten, miksi nämä aluevaalit eivät niin paljon herätä innostusta, on se, että kun näillä alueilla ei ole tätä verotusoikeutta, niin se tehtävä, joka näille aluevaltuutetuille on annettu, on aika lailla tällainen managerialistinen. Eli on pakko tulla toimeen sillä, mitä saadaan, ja sitten vaan sote-alueen tai hyvinvointialueen sisällä tehdä näitä kohdennuksia.

Kuntakentässä taas se uusi haaste on se, että kunnilta on paljon karsittu tehtäviä ja sitten välttämättä osa näistä on totta kai ihmisille edelleen hyvin tärkeitä, niin kuin lähikoulut ja vastaavat, mutta ehkä kuntakentässäkin se ajatus siitä, että tehtäviä ja vastuita on karsittu, niin ei ehkä sitten herättä suurta innostusta. Tämä on se konkretian taso.

Sitten ehkä poliittisen kulttuurin tasolla sanoisin, että me ollaan eletty myös aika paljon tämmöistä protestivaalien aikatautta nyt viimeiset 10-15 vuotta. Eli me äänestetään aika paljon jotain erilaisia asioita vastaan, istuvaa hallitusta vastaan tai jotain vastaan. Tämä on ehkä sellainen poliittisen kulttuurin murros, joka sitten osittain myös ei välttämättä innostavia tulevaisuuden visioita tarjoa, vaikka sitten joissain tapauksissa se voi hyvinkin nousta sitten, tai nostaa äänestysinnostusta ja vastaavaa, mutta ehkä sellaisten tulevaisuusvisioiden tekemiseen ei tämän tyyppinen aika kannusta. 

[Jukka Vahti]
Niin jostainhan se varmaan kertoo, että puolueilla oli tällä kertaa aika suuria vaikeuksia myös löytää esimerkiksi ehdokkaita näihin vaaleihin. Itse mietin noita tulevaisuusbarometrin tuloksia myös siltä kantilta, että mitä se pitemmän päälle tarkoittaa tällaiselle päätöksenteon legitimiteetille ja demokratian uskottavuudelle, jos se kytkös tulevaisuuteen jää kauhean ohueksi tai sitä ei suorastaan ole. Onko sulla näkemystä siitä, että mitä se pidemmän päälle rapauttaa meidän demokratiaa pikkuhiljaa paikallistasolta lähtien? 

[Timo Miettinen]  
Joo, kyllä. Ja sitten musta ei ole vain pelkästään tulevaisuuden katsomista, vaan se on ehkä, kun se valta jakautuu niin monelle eri tasolle. Suomessa voidaan kysyä, että ollaanko me tarpeeksi iso maa näin monelle hallintoportaalle? Riittääkö meillä innostusta ja osallisuutta osallistumaan kaikille näille eri hallinnon tasoille?

Me nähdään nyt jo vaikka kirkollisvaaleissa, että innostus ei selkeästi riitä sinne. Tai osuuskauppavaaleissa sitä poliittista osallistumista ei vain yksinkertaisesti riitä. Mutta siinä on vain kyse siitä, että ihmisillä ei ole aikaa ja kiinnostusta. Musta nyt kuntakentän ja näiden hyvinvointialueiden välillä on ehkä vähän tällaiseta kilpajuoksua, ja osittain se näkyy siinä, että osa ihmisistä ei enää halua asettua molempiin ehdolle, vaan haluaa sitten valita vain toisen ja panostaa toiseen.

Mutta totta kai pitkällä tähtäimellä tämä on ehkä se päällimmäisin riski, mutta sitten tämä syvempi ajallisuutta koskeva tai tulevaisuuden katoamista koskeva keskustelu, niin sehän on sellaista, joka sitten myös liittyy valtakunnan politiikkaan tosi vahvasti. Ja kyllä mä sanoisin, että se helposti vie sen tyyppiseen poliittiseen toimintaan, jossa sitten valtaa valuu toimeenpaneville instituutioille, virkamiehille, ministeriöille tai muille vastaaville instituutioille, koska ihmisillä ei sitten ole niin kuin halua aidosti poliittisen järjestelmän kautta saada aikaan jotain muutosta. Ja silloin yleensä se valta sitten kuitenkin johonkin valuu. 

[Jukka Vahti]
Tuossa Demokratian aika -kirjassa käy selväksi, että demokratia on kautta aikojen tarkoittanut käytännössä todella monia ja keskenään myös aika erilaisia asioita. Itse aatehistorioitsijana olet tottunut pohtimaan tällaisia Ranskan vallankumouksen tai Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistuksen kaltaisia historiallisia käännekohtia ja niiden monia merkityksiä. Useinhan me tietysti katsotaan näitä vasta täältä matkan päästä taaksepäin.

Mutta sitten olen jotenkin itse miettinyt, että meillä on ehkä tässä Suomessa tässä ja nyt menossa myös tämmöinen aika ennennäkemätön koe ja murrosvaihe, kun mietitään, miten paljon meidän väestö muuttuu, miten se keskittyy kaupunkeihin, monimuotoistuu, vanhenee. Tässä on aikamoinen haaste myös meidän demokratialle jotenkin uudistua tässä muutosten ajassa. Ehkä mä tässä hapuilen sen kaltaista kysymystä, että onko meillä historiasta katsoen jotenkin mahdollista arvioida, että pystyykö demokratia uudistumaan muuten kuin kriisien kautta?  

[Timo Miettinen]  
Tämä on minusta hyvä periaatteellinen kysymys, että niin kuin sanoit, niin se minun kirjan pointti on tosiaan vähän vastakkainen ehkä sen tyyppiselle normaalille, tämmöiselle demokratiaindeksi-tyyppiselle ajattelulle, jossa meillä on kauhean tarkkaan fiksattu ne kriteerit tai määritelmät, joita jollain valtiolla tai alueella pitää olla, jotta se toteuttaa demokratian ideaa.

Ja mä itse katson, että demokratia voidaan myös ymmärtää yleisempänä periaatteena, joka sitten eri historian vaiheissa ottaa erilaisia hahmoja ja muotoja. Jos me ajatellaan tämän päivän Eurooppaa, mä otan pikkuisen laveemman linsin kuin tämä Suomi vaan, niin meillähän on maita, jotka on pääsääntöisesti tämmöisiä liberaalidemokraattisia, jossa on aika vahva usko näihin valtioinstituutioihin. Välittäviin instituutioihin tai toimeenpaneviin instituutioihin, oli kyse sitten ministereistä tai virkamiehistä tai poliisista tai vastaavasta. Ja sitten meillä on yhteiskuntia, jotka on yhä enemmän…

Jotkut sanoo illiberaaleja demokratioita tai populistisia demokratioita, joissa nimenomaan tämän tyyppiset instituutiot nähdään jollain tavalla demokratian vastaisina sen takia, että ne häiritsee tätä vahvan johtajan ja kansan välistä suoraa suhdetta. Tämä on se peruste, minkä takia vaikka Unkarissa Viktor Orbanin kaltaiset poliitikot hyökkäävät vapaata mediaa tai virkakoneistoa vastaan, koska niiden nähdään jollain tavalla häiritsevän tätä. Ja minusta olennaista on huomata, että hekin esittävät tämän argumenttinsa hyvin vahvasti demokratian kaavussa.

Ja uskon, että Suomessakin, jos mennään vähän… Meillä tämä railo ei ole revennyt näin suureksi, mutta kyllähän meilläkin esimerkiksi tämä iso demografinen muutos tai alueellinen muutos, muuttoliikkeet ja vastaavat, niin toisille demokraattista on se, että pidetään koko Suomi asuttuna ja pyritään jollaion tavalla hillitsemään tätä kehitystä, mutta toiset näkee, että itse asiassa poliittisen järjestelmän pitäisi pikemminkin vain sopeutua tähän, koska tämä on väistämätöntä kehitystä ja itse asiassa vahvempi keskusvalta ja vallan vetäminen pois näitä alueilta voisi paljon paremmin tukea tällaista järkevää rakennemuutosta ja niin edelleen.

En siis itse ota kantaa, mä ymmärrän molempia puolia, mutta musta jopa Suomen tasolla, niin kyllä meillä jollain tavalla on vastakkaiset, kilpailevat demokratiakäsitykset ja kysymykset siitä, että miten pitkälle valtion pitää tietyllä tavalla vain ohjata aluetta tai talouskehitystä laajemmin. 

[Jukka Vahti]
Joo, ja varmaan just niin kuin sanoit, että meillä on myös aika kapea se demokratiakäsitys, että siinä aika usein puhutaan sitten niistä äänestysprosenteista ja nimenomaan edustuksellisesta demokratiasta ja muutenkin sellaista, mikä on mitattavissa, kun demokratia sitten taas ideana ja konseptina on ollut kautta aikojen todella monia eri asioita. Mutta niin on tulevaisuuskin itse asiassa.

Puhutaan tähän loppuun vielä pikkusen tosiaan näistä erikoisista ajoista. Limittyvien kriisien ajaksikin tätä on kutsuttu. Sellainen kaveri kuin Jonathan White, joka on London School of Economicsin politiikan tutkimuksen professori, puhuu eri yhteisöjen ja yhteiskuntien erilaisten tulevaisuuskäsitysten poliittisuudesta ja tulevaisuusajattelusta ylipäätään tällaisena vallankäyttönä kirjassaan In the Long Run: the Future as a Political Idea. Hänen mukaansa demokratian elinvoiman kannalta ei ole yhdentekevää, että onko yhteiskunnalliset tulevaisuutemme esimerkiksi avoimia vai suljettuja, salaisia, pienen piirin juttuja vai julkisia, lähellä vai kaukana, rationaalisia vai impulsiivisia tai jaettuja vai eriytyviä. Ja ehkä jos mietitään nyt meidän tulevaisuusbarometrin tulosten ja niiden jatkoanalyysien kannalta, niin mun mielestä ehkä keskeisin Whiten pointti oli se, että tämmöinen limittyvien kriisien aika väistämättä vaikuttaa meidän tulevaisuusajatteluun. Jos me eletään koko ajan jonkunlaisessa poikkeustilassa, niin meidän tulevaisuushorisontti kapenee ja me jäädään helposti yksilöinä ja yhteisöinä jotenkin odottamaan tämän poikkeustilan päättymistä ja paluuta sellaiseen normaaliin, jolloin se tulevaisuus kapenee.

Ja muistaakseni myös tästä näkökulmasta kirjoitit myös tuossa sun omassa kirjassa. Tuossa meidän tulevaisuusbarometrissä 40 % vastanneista näki oman henkilökohtaisen tulevaisuutensa parempana kuin nykyhetken. Mutta sitten kun kysyttiin kotikunnan, Suomen ja varsinkin ihmiskunnan tulevaisuuden näkymistä, niin näkymä kävi aina vaan synkemmäksi, mitä kauemmas siitä ihmisestä itsestään se näkökulma meni. Ihmiskunnan parempaan tulevaisuuteen uskoo vain 11 % vastanneista. Tämä on nyt tosi pitkä johdanto tähän kysymykseen jälleen kerran, mutta näetkö, että tässä limittyvien kriisien ja epävarmuuden ajassa on jotenkin vaarana, että meidän demokratia näivettyy tällaiseen tulevaisuuden uskon puuttumiseen?  

[Timo Miettinen]  
Joo, kyllä mä oon pääsääntöisesti samaa mieltä. Ja mä ehkä itse jäsentäisin sitä siten, että meillä on poliittisilla laidoilla erilaisia eksistentiaalisia tulevaisuuden näkymiä, jotka hyvin vahvasti nousee tällaisen riskiyhteiskunnan logiikkasta. Tämä riskiyhteiskunta on käsite, jonka saksilainen sosiologi Ulrich Beck kehitteli muutama vuosikymmen sitten. Se ajatus on se, että tulevaisuus ei ole enää toiminnan alue, vaan se on erilaisten riskien ja varautumisen alue. Voidaan ajatella vaikka ilmastonmuutosta, erilaisia pandemioita tai muita vastaavia, terrorismia, vastaavia ilmiöitä, jotka määrittävät näitä yhteiskunnallisia uhkakuvia.

Mä ehkä näkisin, että tällä hetkellä pääosin ne uhkakuvat on sitten, että sanotaan poliittisen kentän vasemmalla laidalla, ilmastonmuutos, luontokadot, tämän tyypiset ilmiöt, on niitä suuria ihmiskuntaa koskevia uhkatekijöitä. Kun taas sitten oikealla laidalla yleensä huoli liittyy jonkinlaisen ajatukseen kansakunnan katoamisesta tai kansallisen identiteetin katoamisesta, joka näkyy tämmöisenä demografisena kriisinä, joka sitten usein tämän takia suuntautuu maahanmuuttoa ja vastaavia ilmiötä vastaan. Ja tämä, että miten tästä saadaan jotenkin puristettua jotain tavallaan innostavaa tulevaisuudenkuvaa, niin on hankala kysymys.

Ja mä en tiedä, onko se tavallaan toivottavaa poliittisesti. Itse nyt kuulun tähän joukkoon, joka pitää tätä ilmastonmuutosta totta kai merkittävimpänä ihmiskuntaa kohtaavana uhkana. Ja me aina käydään sitä keskustelua, että onko tämä, että puhutaan synkkään sävyyn tästä ilmiöstä, tuottaako se ahdistusta tai osallistumattomuutta tai jotain vastaavaa? Vai pitäisikö meidän luoda toivoa ja näyttää niitä horisontteja?

Ja tässä mä oon aina aidosti yrittänyt miettiä, että mikä on se puhetapa, joka aidosti tuottaa sitä muutosta? Mä en ole ihan varma, että se on aina myöskään se sellainen toiveikas lähestymistapa. Jos me nyt katsotaan tätä nykyistä turvallisuuskriisiä vaikka, mikä meillä on Euroopassa, niin kyllähän tämä Trumpin toiminta ja todella synkkä näkymä Ukrainan tulevaisuudesta on myös eurooppalaisella tasolla pistämässä niitä rattaita liikenteeseen. Tässä mielessä en ole varma siitä, että… Kyllä joissain tapauksissa tämä uhkakuvien realistinen analyysi voi myös tuottaa toimintaa ja se voi tuottaa muutoshalukkuutta ja näin.

Mutta sitten totta kai isossa kuvassa, että jos meillä ylipäätänsä tulevaisuudessa ei ole erilaisia vaihtoehtoja, niin tämä on ehkä se perustava huolenaihe tai ongelma. Että meillä ei ole ajatusta tulevaisuudesta jonkinlaisen ihmisen toiminnan alueena. Että vaikka se olisi synkkä, mutta silti, että meillä olisi jonkinlainen ajatus ihmisen aktiivisuudesta ja ihmisen mahdollisuudesta joidenkin mekanismien kautta vaikuttaa sen tulevaisuuden suuntaan, niin tämä on minusta se olennainen ajatus, mutta minä en liikaa lähde siihen optimistin ja pessimismin keskusteluun, koska jossain lopauksessa sellainen pessimismi voi myös tuottaa muuttosta. 

[Jukka Vahti]
Uhkakuvat voivat tuottaa toimijuutta silloin, jos meidän demokraattinen järjestelmä pystyy tuottamaan vaihtoehtoja, miten me vastataan niihin uhkakuviin. Tuo on mun mielestä todella kiinnostava näkökulma ja keskustelu varmasti jatkuu. Mutta hei, kiitos kun pääsit vieraan Tulevaisuuspodcastiin.  

[Timo Miettinen]  
Kiitos, oli hauska olla.  

[Välimusiikkia] 

[Jukka Vahti]
Kiitos, että kuuntelit Sitran tulevaisuuspodcastia. Kattavan paketin Sitran tulevaisuusbarometrin 2025 tuloksista löydät Sitran sivuilta osoitteesta sitra.fi/tulevaisuusbarometri. Sieltä löydät myös nopean testin, jolla voit selvittää, millainen tulevaisuusajattelija itse olet. Tulevaisuuspodcastin aiemmat 25 jaksoa taas löydät osoitteesta sitra.fi/tulevaisuuspodcast. Jaksot löytyvät myös Spotifysta. Kuulemisiin.