Petetty tulevaisuuslupaus – miksi nuoret protestoivat?

Kuluvana syksynä nuorten protesteja, mielenosoituksia ja yhteiskunnallista liikehdintää on nähty ympäri Eurooppaa Ranskasta Albaniaan ja Belgiasta Serbiaan. Liikehdinnän taustalla vaikuttavat tekijät ovat vaihdelleet muun muassa koulutusjärjestelmän kritiikistä, korruptioon ja asumisen kalleuteen.

Myös nuorten ajamat tavoitteet ja heidän käyttämät toimimallit ovat poikenneet toisistaan. Toisin sanoen kyse ei siis ole yhdestä, yhtenäisestä koko mantereen laajuisesta Z-sukupolven liikkeestä. Protestien synnyttämän pintakuohun alla kuitenkin tunnistettavissa ainakin kolme syvempää pohjavirtausta, jotka yhdistävät eri Euroopan maissa protestoivien nuorten sukupolvien kokemusmaailmaa.

1. Lupaus paremmasta tulevaisuudesta murenee

Eurooppalaiset hyvinvointivaltiot ovat rakentuneet ylisukupolvisen edistyksen lupaukselle, jonka mukaan seuraavalla sukupolvella olisi mahdollisuus edellistä parempaan elämään. Vuosikymmenien ajan se realisoitui uusille eurooppalaisille sukupolville kohoavana elintasona, laajenevan hyvinvointivaltion uusina palveluina ja lisääntyvänä hyvinvointina.

Parhaillaan Euroopan kaduilla protestoivien nuorten omakohtainen kokemus on kuitenkin hyvin toisenlainen. He ovat eläneet koko elämänsä hätätilojen aikakaudella, jota ovat leimanneet toistuvat ja toisiinsa limittyvät talous-, ilmasto-, korona-, turvallisuus- ja elinkustannuskriisit. Esimerkiksi TUI Stiftungin Young Europe 2025 -kyselytutkimuksen mukaan vain neljännes nuorista uskoo sukupolvensa elävän vanhempiaan paremmin. Yli puolet arvioi oman sukupolvensa tilanteen muodostuvan huonommaksi. Vastaavasti tuoreen Eurobarometer-kyselyssä ainoastaan 33 prosenttia eurooppalaisista nuorista uskoi, että heillä on yhtä hyvät mahdollisuudet menestyä kuin samanikäisillä nuorilla 30 vuotta sitten.

Tässä tilanteessa nuoret Suomessa ja eri puolilla Eurooppaa menettämässä uskonsa omaan henkilökohtaiseen tulevaisuuteen, mutta myös yhteiskunnalliseen edistykseen ja oman sukupolvensa tulevaisuuden mahdollisuuksiin.

2. Sukupolvisopimuksen reiluus kyseenalaistuu

Hyvinvointivaltioiden toiminta, rahoitus ja oikeutus perustuvat eräänlaiselle sukupolvien väliselle ajallisesti epäsuoralle vastavuoroisuudelle: uudet työikään tulevat sukupolvet rahoittavat edeltävien sukupolvien eläkkeitä ja palveluja luottaen siihen, että seuraavat sukupolvet aikanaan huolehtivat heistä. Tämän päivän nuoret ovat alkaneet kyseenalaistaa tämän niin sanotun sukupolvisopimuksen oikeudenmukaisuuden.

Väestön ikääntyessä ja syntyvyyden laskiessa pienenevät ikäluokat eri puolilla Eurooppaa kohtaavat kasvavia paineita huolehtia edeltävien sukupolvien hyvinvoinnista samaan aikaan, kun heidän omat tulevaisuusnäkymänsä ovat muuttuneet synkemmiksi ja epävarmemmiksi. He joutuvat kantamaan vastuuta yhteiskunnan ylläpitämisestä ja rahoittamisesta ilman uskottavaa lupausta siitä, että he itse pääsevät aikanaan osallisiksi vastaavasta turvasta, hyvinvoinnista ja mahdollisuuksista – tai edes elinkelpoisesta planeetasta.

Nuorilta sukupolvilta odotetaan sitoutumista yhteiseen järjestelmään, mutta voivatko he luottaa saavansa itse aikanaan vastaavaa turvaa? Kyse ei ole niinkään siitä, että nuoret olisivat hylkäämässä hyvinvointivaltion, vaan epäilyksestä sitä kannattelevan sukupolvisopimuksen oikeudenmukaisuutta kohtaan.

3. Halu vaikuttaa kasvaa, mutta kuuluuko nuorten ääni?

Kolmas pohjavirtaus liittyy epäluottamukseen edustukselliseen demokratiaan ja sukupolvien väliseen poliittiseen valtaepätasapainoon. Euroopan väestön ikääntyessä myös äänestäjäkunta vanhenee. Samalla herää kysymys siitä, kykeneekö edustuksellinen demokratia huomioimaan riittävästi nuorten ja tulevien sukupolvien edut vai ohjaavatko päätöksentekoa yhä enemmän nykyisten, ikääntyvien äänestäjä- ja päättäjäsukupolvien lyhyen aikavälin intressit. Nuoret joutuvat elämään pisimpään tämän päivän päätösten seurausten kanssa, mutta kokevatko he voivansa vaikuttaa niihin.

TUI Stiftungin eurooppalaisessa nuorisotutkimuksessa vain 17 prosenttia koki kansallisen parlamenttinsa edustavan itseään vahvasti. Yli puolet katsoi, etteivät poliitikot juuri välitä nuorten mielipiteistä. Demokratiaa pidetään edelleen parhaana hallitusmuotona, mutta sen nykyiseen toimintaan suhtaudutaan kriittisesti.

Tässä mielessä protestit eivät kerro ainoastaan pettymyksestä instituutioihin, vaan myös nuorten sukupolvien halusta vaikuttaa yhteiskuntaan ja yhteiseen tulevaisuuteen. Kaduille lähteminen voikin nähdä myös nuorten vaatimuksena voida aidosti osallistua yhteisen tulevaisuuden rakentamiseen.

Entä Suomi?

Suomessa ei ole nähty vastaavaa nuorten protestiaaltoa. Kuitenkin samat tulevaisuuteen, oikeudenmukaisuuteen ja valtaan liittyvät kysymykset koskettavat myös suomalaisia nuoria.

Suomessa nuorten tulevaisuususko on viime vuosina suorastaan romahtanut. Myös meillä kehitystä ruokkii kokemus sukupolvien välisestä epäoikeudenmukaisuudesta. Nuorisobarometrin mukaan nuorten kiinnostus politiikkaan on ennätyksellisen korkealla. Samalla nuorten kuulemiseen on luotu yhä enemmän rakenteita, mutta todellista päätösvaltaa heille annetaan vain harvoin.

Kysymys sukupolvien välisestä oikeudenmukaisuudesta tulee yhä ajankohtaisemmaksi seuraavina vuosina, kun Suomessa joudutaan tekemään vaikeita päätöksiä muun muassa taloudesta, turvallisuudesta, tekoälystä ja ilmastosta. Suomalaisen hyvinvointivaltion oikeutuksen, hyväksyttävyyden ja jatkuvuuden kannalta keskeistä on se, 1) miten lasten, nuorten ja tulevien sukupolvien ääni ja näkökulmat tulevat huomioiduksi päätöksenteossa, 2) miten päätösten riskit, kustannukset ja mahdollisuudet jakautuvat nykyisten ja tulevien sukupolvien välillä sekä 3) millaisia taloudellisia, sosiaalisia, inhimillisiä ja ekologisia varantoja jätämme tuleville sukupolville.

Protestointi kuuluu elinvoimaiseen demokratiaan. Jos nuorten ääni ei kuulu sen vakiintuneissa rakenteissa, tyytymättömyys voi purkautua myös muita reittejä. Myös tässä tapauksessa on tärkeää kuulla nuorten ääntä.

Hyvinvointivaltiota voi ajatella yhteisenä talona, jota jokainen sukupolvi vuorollaan ylläpitää ja uudistaa. Mutta kuinka vahvasti seuraavat sukupolvet haluavat sitoutua taloon, jos edellisten asukkaiden aiheuttama korjausvelka vain kasvaa, eikä talossa ole tilaa nuorille ja heidän toiveilleen?