Arvioitu lukuaika 2 min

Miten kirjailija rakentaa tulevaisuuksia?

Kyky kuvitella erilaisia tulevaisuuksia lisää vaikuttamismahdollisuuksiamme tässä ja nyt. Tulevaisuuspodcastin 22. jaksossa kirjailija Emmi Itäranta kertoo, miten kuvittelun ammattilainen rakentaa tulevaisuuden maailmoja.

Kuva: Eve Nieminen/Sitra

Kirjoittaja

Jukka Vahti

Johtava asiantuntija, Demokratia ja osallisuus, Sitra

Julkaistu

Play

Lukuisten mittarien ja arvioiden perusteella demokratian elintila maailmassa on viime vuosina jatkanut kapenemistaan. Siksi nyt jos milloinkaan on tärkeää hahmotella demokratian mahdollisia tulevaisuuksia.

Tämän vuoksi Sitra pyysi ajattelun ja kuvittelun ammattilaisia, eli suomalaisia huippukirjailijoita, kirjoittamaan omat näkemyksensä siitä, miltä suomalaisen demokratian tulevaisuus näyttää. Tuloksena oli yhteistyössä Teos-kustantamon kanssa tuotettu ja syksyllä 2021 julkaistu novellikokoelma 2040 – Tarinoita demokratian tulevaisuudesta.

Hyvää huomista -tulevaisuuspodcastin 22. jaksossa vieraana on kirjaan novellin kirjoittanut, kansainvälisestikin tunnustettu kirjailija Emmi Itäranta. Jaksossa hän kertoo, miten “Maailman iho”-novelli syntyi ja miten hän itse kirjailijana luo kokonaisia tulevaisuuden maailmoja.

Toisena vieraana jaksossa on Sitran Demokratia ja osallisuus -teeman teema-asiantuntija Tuula Tiihonen, jonka kanssa puhutaan paitsi novellikokoelmasta, myös siitä, mistä näkökulmista Sitra aikoo lähivuosina demokratiaa tarkastella. Jakson juontavat Johanna Kippo ja Jukka Vahti Sitrasta.


Tulevaisuus ei tapahdu, se tehdään. Sitran Hyvää huomista -tulevaisuuspodcast kertoo, mihin olemme menossa ja miten voimme vaikuttaa huomisen maailmaan jo tänään.

Voit kuunnella jakson painamalla tämän jutun yläpuolella olevaa play-nappia. Podcastin uudet jaksot sekä aiheita taustoittavat artikkelit löydät osoitteesta www.sitra.fi/tulevaisuuspodcast. Voit tilata ja kuunnella podcastia myös Spotifyssa ja Apple Podcasteissa, mistä se löytyy mm. hakusanoilla ”hyvää huomista”.

Twitteristä meidät löytää hastagilla #tulevaisuuspodcast

Tervetuloa tilaamaan podcast, kommentoimaan, kysymään ja keskustelemaan! (Otamme mieluusti vastaan palautetta myös sähköpostiosoitteessa tulevaisuuspodcast@sitra.fi)

Ota yhteyttä

AIHEET

Hyvää huomista -tulevaisuuspodcast

Tulevaisuus ei tapahdu, se tehdään. Sitran tulevaisuuspodcast kertoo, mihin olemme menossa ja miten voimme vaikuttaa huomisen maailmaan jo tänään.

Kirjoittaja

Jukka Vahti

Johtava asiantuntija, Demokratia ja osallisuus, Sitra

Julkaistu

Jakson tekstilitterointi

[äänite alkaa]

Jukka Vahti [00:00:09]: Hei sinä siellä, ihan mukavalla podcast-asialla lähdin tässä sinua tavoittelemaan. Olisiko hetki aikaa? Toivottavasti on, sillä tässä Hyvää huomista -tulevaisuuspodcastissa meillä on tavallistakin kiinnostavampi kattaus. Tänään puhumme siitä, miten kirjailija rakentaa tulevaisuuksia, ja ihan erityisesti meitä kiinnostaa, miten rakennetaan demokratian tulevaisuuksia. Tervetuloa mukaan! Minä olen Jukka Vahti Sitrasta, ja kanssani tätä jaksoa juontaa kollega nimeltä Johanna Kippo. Tervetuloa mukaan, Johanna. Haluaisitko lyhyesti esittäytyä meidän kuuntelijoille?

Johanna Kippo [00:00:47]: Totta kai. Eli nimeni on Johanna Kippo. Olen viestinnän asiantuntija ja vastaan Sitralla reilun datatalouden viestintäasioista.

Jukka Vahti [00:00:57]: Selvä juttu, tervetuloa mukaan. Kuten sanottua, tässä jaksossa ihmettelemme ja selvitämme, miten kuvittelun ja kirjoittamisen ammattilainen rakentaa kokonaisia tulevaisuuden maailmoja.

Johanna Kippo [00:01:11]: Ja meillä on tästä aiheesta nyt kanssamme ihan hetken päästä puhumassa kansainvälisestikin tunnettu ja arvostettu kirjailija Emmi Itäranta, joka on kirjoittanut kolme tulevaisuuteen sijoittuvaa romaania ja joka on omalla tekstillään mukana myös tässä Sitran ja Teos-kustantamon yhteistyössä tekemässä vastikään julkaistussa novellikokoelmassa nimeltään 2040 – Tarinoita demokratian tulevaisuudesta.

Jukka Vahti [00:01:37]: Ennen kuin päästämme Emmin ääneen, juttelemme kuitenkin hetken Sitran demokratia ja osallisuus -teeman teema-asiantuntijan, Tuula Tiihosen kanssa. Tervetuloa tulevaisuuspodcastiin, Tuula!

Tuija Tiihonen [00:01:50]: Kiitos paljon, mukava olla täällä!

Jukka Vahti [00:01:54]: Otetaan tähän alkuun, vähän alkulämmittelyksi jo perinteinen, koska tämä on tehty kerran aikaisemminkin, heikot signaalit -pöytäkierros. Eli kun nyt tässä jaksossa on aiheena demokratian tulevaisuus, niin voitteko te, Tuula ja Johanna, kertoa lyhyesti, että minkälaisia heikkoja signaaleja, eli tällaisia yllättäviä tai pöyristyttäviä, tai muuten kiinnostavia pieniä ilmiöitä te olette viime aikoina bonganneet demokratiaan tai demokratian tulevaisuuteen liittyen?

Tuija Tiihonen [00:02:25]: Joo, kiitos. Voin vaikka aloittaa sillä, että minä eilen tosiaan selasin Helsingin Sanomia, ja törmäsin siellä tällaiseen artikkeliin, jossa kerrottiin, että yhä useampi ihminen hylkää sosiaalisen median kokonaan. Ja se jäi kyllä minulle, minulle jäi monia kysymyksiä siitä, että kuinka suuri merkitys sosiaalisella medialla nykyisin oikein on meidän elämässämme. Että se on osa meidän arkeamme, ja minusta se oli kiinnostavaa sinänsä, että onko nyt ihmiset saaneet ikään kuin tarpeekseen sosiaalisesta mediasta. Eli miksi ihmiset eivät halua olla siellä mukana, niin keskittymisvaikeuksia. Sitten se, että tulee huono olo. Että se vaikuttaa omaan hyvinvointiin heikentävästi. Tämä oli minusta mielenkiintoinen asia. Ja mitä sitten se tarkoittaakaan jatkossa, niin se on mielenkiintoista nähdä.

Jukka Vahti [00:03:06]: Kyllä. Mitäs Johanna on bongaillut, heikkoja signaaleja?

Johanna Kippo [00:03:10]: No minulla oli tällainen, olen törmännyt tällaiseen Japanin tulevaisuusmuotoilun liikkeeseen, joka minua alkoi kiinnostamaan. Koska siinä kansalaiset kokoontuvat tällaisiin yhteisiin kansalaiskokouksiin suunnittelemaan kuntansa tai kaupunkinsa asioita. Ja erikoisuutena näissä on ollut se, että osa osallistujista saa roolin toimia vuoden 2060 asukkaina, kansalaisena. Että heidän pitää perustella asioita omasta vinkkelistään. Ja tutkijat, sitten kun ovat tarkkailleet näiden ryhmien työskentelyä, ovat todenneet, että tämä tällainen roolipelaaminen on vaikuttanut siihen, että nämä, jotka katsovat sieltä tulevaisuuden näkökulmasta, niin heidän näkökulmansa on paljon syvempää siihen muutokseen, tai perustavanlaatuisempaa muutosta vaativaa kuin niillä, jotka lähestyvät pelkästään siitä tämän päivän vinkkelistä. Ja minusta tämä oli kiinnostava havainto. Ja mietin, että miten tämä kytkeytyy ehkä tällaiseen, kun meillä on myös tällaisia paikallisverkostoja, kaupungeissa toimii. Että onko tämä sellainen malli, mitä jossain ehkä täällä meilläkin jo kokeillaan. On kuulemma levinnyt kansainvälisestikin muualle. Mitenkäs Jukalla?

Jukka Vahti [00:04:16]: Todella kiinnostavaa. Minulla oli itseasiassa aika samanlainen havainto, kuin mitä Tuulalla tuossa aluksi. Että olen ollut huomaavinani viime aikoina yhä enemmän merkkejä, lehtijuttuja ja irtonaisia kommentteja siitä, että yhä useampi alkaa olla todella kyllästynyt ja väsynyt tähän nykyiseen mediaympäristön ja erityisesti sosiaalisen median alustojen tuottamaan älämölöön ja tällaiseen öyhökratiaan, millä nimellä sitä nyt kutsutaankaan. Että minä luulen ja toivon, että ihan meidän hyvinvointimme vuoksi meillä on jonkinnäköinen vastareaktio tulossa. Ja lähivuosina nähdään tällainen hitaampien, harkitumpien ja rakentavampien mediaympäristöjen vastaisku.

Tuija Tiihonen [00:04:54]: Voisin tuohon lisätä vielä, että siinä artikkelissa, siinä kerrottiin myös siitä sosiaalisen median vallasta. Että se ikään kuin alkaa olla sama kuin rautatie tai tällainen infrastruktuuri. Eli tosiaan, että sillä on jo niin merkittävä asema, jos miettii demokratiaa ja valtaa, niin se on aika iso määrittävä tekijä ihmisten elämässä.

Johanna Kippo [00:05:15]: Joo, todella kiinnostavaa. Ja tästäpä päästään hyvin sitten syventymään tähän päivän aiheeseen. Työskentelet, Tuula, tosiaan Sitran uudella teema-alueella nimeltä demokratia ja osallisuus. Ja demokratian kriisistä ja erilaisten demokratiamittareiden heikentymisestä on nyt puhuttu vuosikaudet, voisi sanoa. Mutta kerrotko, Tuula, tiiviisti, että mistä näkökulmasta tämä Sitran uusi teema nyt tarkastelee demokratian nykytilaa ja tulevaisuutta.

Tuija Tiihonen [00:05:44]: Joo. Eli tosiaan demokratian tilahan on Suomessa sinänsä ihan hyvällä tasolla, jos vertaa moneen muuhun maahan. Että sinänsä siinä ei ole ongelmaa. Mutta se, mikä on heikentynyt, on se ihmisten usko omiin vaikutusmahdollisuuksiinsa. Ja se vähän meitä huolestuttaa. Että jos ihmiset kokevat, että he eivät enää pysty vaikuttamaan tässä yhteisiin asioihin. Ja siihen me haluaisimme ikään kuin puuttua. Tuoda uudenlaisia välineitä ehkä ihmisille, uudenlaisia kohtaamisen paikkoja. Niin, että ihmiset voisivat kokea, että heillä on vaikutusmahdollisuuksia tässä yhteiskunnassa. Että se on ehkä se isoin asia, mihin haluaisimme muutosta. Ja myöskin, että ihmiset kokevat, että muutostarvetta on olemassa. Me olemme tehneet erilaisia selvityksiä siitä, niin moni sanoo siitä, että jos tämä jatkuu, niin se sellainen yhdessäolon tunne heikentyy. Ja se on tietysti huono koko yhteiskunnan kehityksen kannalta.

Jukka Vahti [00:06:31]: Meillä on tosiaan tämän jakson aiheena vastikään julkaistu novellikokoelma nimeltä 2040 -Tarinoita demokratian tulevaisuudesta, missä tarkastellaan demokratian tulevaisuutta tai tulevaisuuksia eri näkökulmista. Ja siihen on mukaan saatu todella nimekäs kirjailijakaarti. Siellä on paitsi meidän tämänpäiväinen vieras, Emmi Itäranta oman tekstinsä kanssa, siellä on myös Mikko Rimminen, Markus Leikola, Marisha Rasi-Koskinen, Juhani Karila, Miina Supinen, muutamia mainitakseni. Kuunnellaanpa tähän väliin pieni näyte siitä, mistä tänään puhumme, kirjailijan itsensä lukemana.

Emmi Itäranta [00:07:07]: Hänen jalkojensa alla hengittää maailman iho, ja sen suojassa juuret ja sienirihmastot kurkottavat kaikkiin suuntiin kuin verisuonet ja hermoradat. Ne kuljettavat vettä ja ravinteita, jotta kasvit voisivat kasvaa valoa kohti ja ruokkia muuta elämää. Niiden joukossa kulkevat miljardit erikokoiset olennot, jotka pitävät hiekanjyvät liikkeessä ja hajottavat ja kuohkeuttavat. Ne eivät ole yksilöitä, vaan summaansa suurempi verkosto. Ja onko se loppujen lopuksi kovin eri asia, kuin ihmiskeho, joka on kokoelma erilaisia soluja, bakteereja, iholla eläviä mikro-organismeja.

Jukka Vahti [00:07:59]: No niin, siinä saatiin pieni näyte tästä mainitusta novellikokoelmasta. Miltäpä tämä Emmi Itärannan itsensä valitsema ja lukema näytekappale mielestänne kuulosti, Johanna ja Tuula?

Johanna Kippo [00:08:11]: No minulle tämä ainakin, puhutteli todella paljon. Ja jotenkin tämä kaiken kytkeytyminen toisiinsa ja tietty verkostomainen olemassa olo, ja se ehkä ykseys tässä. Että pohdin siitä kyllä tätä koko systeemiä, missä olemme mukana, ja minkälainen metafora tämä on tästä meidän yhteiskunnastamme. Niin tämä oli ehkä minun ajatukseni tässä.

Tuija Tiihonen [00:08:36]: Juu, vähän samanlaisia ajatuksia. Että minä menin hyvin syvällisiin kysymyksiin. Että keitä me olemme ja mistä me  oikein tulemme. Ja vähän tällaista Esko Valtaoja -tyyppistä pohdintaa minullakin alkoi olla. Että miten, pitääkö maailma ajatella jotenkin tähtien tasolla. Että ihminen on vain yksi eläin, me olemme. Maapallo on yksi tähti. Ja miten me eroamme muista eläimistä, on se, että me pystymme käsittelemään tietoa, tuottamaan tietoa. Ja tieto on valtaa. Ja sitten palaan taas mistä aloitimmekin, algoritmien valta ja kaikki tämä. Että jos meillä on sitten kyky käyttää tätä valtaa, niin miten me sitä sitten hyödynnämme. Meillä on myös vastuu luonnosta, eläimistä ja muista eliölajeista. Mutta nykyäänhän eläimet nähdään oikeudellisesti lähinnä ihmisen omaisuutena. Eli minulla meni hyvin paljon eläimiin ja ympäristöön ja tällaisiin ihmisen vastuukysymyksiin myös. Että minusta se oli todella hieno säe siinä, minkä tosiaan siinä kirjasta saimme lukea.

Jukka Vahti [00:09:32]: Tuo oli kiinnostava tuo Esko Valtaoja -rinnastus. Kotona maailmankaikkeudessa tai kotona biosfäärissä. Minä itse jotenkin menin kanssa aika syviin vesiin tuosta. Ja saattaa olla, että tulkitsen ihan päin honkia, mutta minulle tuli siinä mieleen ainakin jotenkin se, että miten yksilöt muodostavat yhdessä tällaisen summaansa suuremman kokonaisuuden. Ja jos tuota demokratiakytköstä miettii, niin jotenkin se tuli mieleen, että samalla tavalla demokratiakin voi elää ja hengittää vain, jos ihmiset kykenevät yhteistoimintaan. Ja yhdessä rakentavat sellaista yhteiskuntaa, mitä kukaan itsevaltias ei yksinään voisi saada aikaiseksi. Ja tämä pitäisi tehdä vielä planeetan kantokyvyn rajoissa. Että ei ole ihan helppo rasti, mutta ekosysteemi on ihmeellinen.

Johanna Kippo [00:10:18]: Joo, ei ole helppo rasti, mutta tähän asiaan on nyt pureuduttu tässä meidän tämän päivän teoksessa, jota käsitellään. Olisin halunnut, Tuula, sinulta kysyä, kun Sitra tosiaan harvemmin tuottaa tai rahoittaa kaunokirjallisia teoksia, niin voisitko kertoa vähän siitä, että miksi ja miten tämä kirja on syntynyt?

Tuija Tiihonen [00:10:37]: Joo, eli tosiaan aluksi ajattelimme tällaisia skenaarioita, perinteisiä skenaarioita, joita tutkijat paljon tekevät, ja hyvin tieteellistä lähestymistapaa. Mutta sitten ajattelimme sitä, että jos me haluamme puhuttaa ihmisiä enemmän, että ihmiset oikeasti alkaisivat ajattelemaan näitä asioita, niin me haluamme lähestyä jotenkin kansaa enemmän puhuttelevin keinoin. Ja sitten tosiaan ajattelimme näin, että voisimme pyytää kymmentä ansioitunutta kirjailijaa, mukana myös lyyrikoita, kertomaan tulevaisuudenkuvista. Että minkälaista meidän tulevaisuus voisi olla. Ja olen todella tyytyväinen siitä, että emme speksanneet sitä liikaa, vaan annoimme vapaudet kirjailijoille itselleen miettiä ja lähteä kehittämään niitä tarinoita. Ja lopputulos on ihan huikean hieno. Suosittelen kaikkia kyllä lukemaan tämän novellikokoelman.

Jukka Vahti [00:11:28]: No kirjailijat ovat kuvittelun ja tarinankerronnan ammattilaisia. Mutta miten sinä, Tuula, arvioisit noin muuten meillä Suomessa käytävää keskustelua demokratiasta ja sen tulevaisuudesta? Onko kuinka mielikuvituksekasta tai lennokasta julkinen keskustelu aiheesta vai ollaanko aika kiinni siinä päivän polttavissa aiheissa?

Tuija Tiihonen [00:11:46]: No niinpä. Kyllä aika kiinni ollaan siinä päivän polttavissa asioissa. Että kyllähän se demokratiassa olisi tärkeää myös, että katsottaisiin asioita pidemmällä tähtäimellä. Nythän tämä on tätä päivän politiikkaa, ja vaalikausi kerrallaan. Ja meidän selvitystemmekin mukaan ihmiset toivoisivat jo muutakin, jos puhutaan demokratiasta, ei pelkkää puoluepolitiikkaa. Vaan nimenomaan niitä asioita ja teemoja, joista he ovat kiinnostuneita. Että he pääsisivät sitä kautta syventymään näihin demokratiakysymyksiin ja yhteiseen päätöksentekoon. Että ihmiset ovat aika kyllästyneitä siihen päivän politiikkaan tosiaan, ja siihen puoluepolitiikkaan. Ja tämä on nyt yksi asia, mitä Sitrassakin mietimme, että mitä uusia tapoja voisimme tuoda siihen. Että voisiko ihmisillä olla esimerkiksi jokin teema, jonka kautta he pääsisivät seuraamaan tätä yhteiskunnallista vaikuttamista ja yhteisiä asioita.

Johanna Kippo [00:12:35]: No nämä näkökulmat liittyvät myös siihen, että me tiedämme, että on merkitystä sillä, millaisia tulevaisuuskuvia yhteiskunnissa on vallalla. Ja demokratian ja osallisuuden kannalta ei ole yhdentekevää, että ketkä keskustelevat tulevaisuudesta. Kenen näkemykset otetaan huomioon, kenen visioita tulevaisuudesta kuunnellaan. Ja puhutaan tulevaisuusvallasta, niin kun, Tuula, luit itse tätä teosta, niin mitä ajatusia sinulla heräsi tästä näkökulmasta?

Tuija Tiihonen [00:13:04]: Voisin palata taas tuohon alkuun, kun lähdettiin niitä alustatalouden yhtiöitä ja muita miettimään, ja algoritmivaltaa. Että kyllähän se on todella iso asia. Ja muuttaa tätä yhteiskuntaa. Ja meidän pitäisi nyt pystyä miettimään, että minkälaista vaikuttamista me sitten tarvitsemme, yhteistä päätöksentekoa tässä algoritmiaikakaudella. Että kyllähän se tulee, se näkyy jo meidän elämässämme, ja vähän tällaisia orwellilaisia kauhukuviakin tässä esimerkiksi novellikokoelmassa on. Että se on hyvä miettiä, että kuinka pitkälle me siinä kehityksessä ikään kuin jo olemme. Ja mitä me voimme sitten tehdä, mitä mahdollisuuksia meillä on siihen kehitykseen. Ja halutaan tietysti kannustaa siihen, että jokainen voi vaikuttaa siihen. Meidän pitää vaikuttaa siihen tulevaisuuden kehitykseen.

Johanna Kippo [00:13:47]: Todella kiinnostavia ajatuksia. Ja kiitos paljon, Tuula, että pääsit tänne juttelemaan meidän kanssamme, ja jakamaan näitä. Ja seuraavaksi me puhumme kirjailija Emmi Itärannan kanssa tarkemmin siitä, miten kirjailija rakentaa tulevaisuuksia. Mutta sitä ennen kuitenkin kuullaan yleishyödyllinen tulevaisuustietoisku.

Jukka Vahti [00:14:09]: Miten tuoda tulevaisuusajattelu ihmisen ja arjen tasolle? Tässä helppo vinkki: kokeile muistella tulevaisuutta. Meillä kaikilla on muistoja menneestä, mutta voimmeko luoda niitä myös tulevaisuudesta? Tulevaisuuden muistelussa ammennetaan olemassa olevista muistoista ja sijoitetaan ne tulevaisuuteen, jossa jokin asia on muuttunut. Tavoitteena on tehdä tulevaisuudesta arkipäiväistä ja ihmisläheistä. No miten tämä siis tapahtuu? Näin. Aloita miettimällä, mikä asia voisi olla toisin tulevaisuudessa. Mitä, jos ei olisi jätettä. Mitä, jos kaikilla olisi henkilökohtainen tekoälyavustaja. Sitten valitse kolme tuttua asiaa. Joku tuntemasi henkilö, jokin tuttu paikka ja jokin arkinen askare, esimerkiksi syöminen, liikkuminen tai jokin harrastuksistasi. Yhdistä nämä kaikki yhdeksi muistoksi. Eli kuvittele, että olet valitsemasi henkilön kanssa valitsemassasi paikassa tekemässä valitsemaasi asiaa, mutta tulevaisuudessa, jossa jokin on muuttunut. Pyri kuvittelemaan tämä tulevaisuuteen sijoittuva kohtaus yhtä yksityiskohtaisesti ja elävästi, kuin se olisi muisto menneestä. Mieti, miltä paikassa näyttää, millaisia ääniä siellä kuuluu, miltä siellä tuntuu olla. Jos haluat, voit kirjoittaa tulevaisuuden muistosi ylös ja jakaa sen toisen kanssa. Yhdessä voitte päätyä kiinnostaviin pohdintoihin tulevaisuuksista.

 

Johanna Kippo [00:15:33]: Jatketaan juttua meidän jakson päävieraan, eli kirjailija Emmi Itärannan kanssa. Tervetuloa tulevaisuuspodcastiin, Emmi!

Emmi Itäranta [00:15:40]: Kiitos!

Johanna Kippo [00:15:42]: Sinulla on vahva seuraajakunta niin Suomessa kuin kansainvälisestikin. Sinun esikoisromaanisi Teemestarin kirja ilmestyi vuonna 2012, ja se on saanut paljon mainetta ja palkintoja myös maailmalla, ja sitä on käännetty useille kielille. Sen jälkeen olet julkaissut vielä kaksi muuta romaania, josta viimeisin Kuunpäivän kirjeet voitti parhaan suomenkielisen scifi-kirjan Tähtivaeltaja-palkinnon. Kerro ensin, mitä scifi merkitsee sinulle kirjallisuuden lajina ja ilmaisumuotona.

Emmi Itäranta [00:16:12]: Scifistä puhuttaessa on ehkä jo vähän kliseekin, että sanotaan, että scifi ei oikeastaan yritä kuvitella tulevaisuutta tai ainakaan ennustaa sitä, vaan pikemminkin se pyrkii kuvaamaan nykyhetkeä. Ja tämä on klisee, mutta toisaalta minä myös tunnistan tämän kyllä. Että omassa työssäni minä hyvin paljon ikään kuin pyrin käyttämään tieteislajityyppiä sellaisena välineenä, jonka kautta myös nykyajan ilmiöitä voi tarkastella ikään kuin etäisyydeltä, vähän erilaisesta kulmasta, vähän uudessa valossa. Sillä tavalla, että ne saattaa yhtäkkiä oivaltaa uudella tavalla, kun siinä on se tieteislajityypin tuoma etäisyys.

Johanna Kippo [00:16:55]: Syvennytään kohta tähän kirjallisuuspuoleen vielä tarkemmin. Mutta olet tosiaan asunut pitkään Britanniassa, ja olet hiljattain muuttanut takaisin Suomeen, tervetuloa takaisin. Ja meitä kiinnostaisi kovasti kuulla, että minkälaisia havaintoja olet tehnyt Suomesta tuoreeltaan, näin paluumuuttajan silmin.

Emmi Itäranta [00:17:15]: Olen ollut täällä vasta nelisen kuukautta, joten on vähän varhaista sanoa. Ehkä olisi parempi kysyä tätä uudestaan noin vuoden kuluttua. Mutta kyllä minun täytyy sanoa, tietenkin tähän vaikuttaa se, että koska olen itse Suomesta kotoisin, niin koen tänne palaamisen sillä tavalla helppona. Että käytännössä tulen kotiin ja tiedän miten täällä asiat toimivat. Mutta kyllä minä sellaiseen sujuvuuteen olen kiinnittänyt huomiota. Että miten helposti asiat pystyy hoitamaan tässä maassa, verrattuna esimerkiksi tuonne Britanniaan, missä asuin 14 vuotta.

Jukka Vahti [00:17:54]: Nykyisin puhutaan paljon yhteiskunnallisen keskustelun polarisaatiosta, niin Suomessa kuin ympäri maailman. Ja ylipäätään tästä meidän 24/7 uutisvirran lyhytjänteisyydestä. Jos ajatellaan tätä nykyistä, hyvin sirpaleista ja tällaista hybridiä mediaympäristöä, niin millaisena elementtinä itse näet kirjallisuuden tässä kokonaisuudessa? Millainen median muoto kirja on tässä ajassa?

Emmi Itäranta [00:18:24]: Mielestäni kirja ja kirjallisuus edustavat ikään kuin vastapainoa tällaiselle lyhytjänteisyydelle, mikä tätä aikaa leimaa. Joku viisas on muistaakseni joskus sanonut jotakin sen tyyppistä, että kirjallisuus on ihmiskunnan muisti. Mielestäni voisi yhtä hyvin sanoa, että taide on ihmiskunnan tai maailman muisti ylipäätään, jos ei puhuta pelkästä kirjallisuudesta. Eli kirjallisuus ja taide yleensä, mielestäni ne toimivat sellaisina pitkäjänteisen ajattelun ja pohdinnan säilyttäjinä. Sellaisessa ajassa, missä asiat usein tapahtuvat hyvin lyhytjänteisesti ja hyvin nopealla tahdilla.

Johanna Kippo [00:19:03]: No sekä tekstisi tässä tämän jakson aiheena olevassa novellikokoelmassa demokratian tulevaisuudesta että aiemmat romaanisi, ne ovat olleet varsin yhteiskunnallisia. Millaisena näet kirjallisuuden vaikutusmekanismit yhteiskuntaan?

Emmi Itäranta [00:19:20]: Mielestäni kirjallisuus on ikään kuin sellainen peili, että sillä ei välttämättä tarvitse olla yhteiskunnallista tehtävää, eikä sen tarvitse olla kantaaottavaa. Ja mielestäni eskapistisellakin kirjallisuudella on ihan ansaittu paikkansa. Mutta kirjallisuus voi myös toimia kantaaottavana ja yhteiskunnallisena. Että minä tosiaan ajattelen, että se on vähän kuin sellainen peili, johon maailma voi katsoa, ja sitten päättää reagoiko siihen, mitä siellä näkee. Vai antaako sen heijastuksen vain olla sellainen kuin se on.

Jukka Vahti [00:19:57]: Olet tässä jokin aika sitten kirjoittanut tuolla taideyliopiston blogissa otsikolla Taiteessa asuu radikaali tulevaisuususko. Kirjoitat siinä, että kun taide ryhtyy kuvittelemaan tulevaisuutta, se tosiasiassa ryhtyy tutkimaan nykyisyyttä. Niin tähän nyt viittasitkin jo tuossa äsken, mutta avaatko vielä vähän enemmän tätä kiinnostavaa ajatusta.

Emmi Itäranta [00:20:20]: Tulevaisuuden kuvaaminen taiteessa on sellainen asia historiallisesti, että mitä lähemmäs nykypäivää tullaan, niin sitä enemmän tulevaisuutta on pyritty kuvittelemaan taiteen keinoin. Mutta itseasiassa, kun niitä kuvitelmia katsoo, niin ne erittäin paljon yleensä kertovat siitä ajasta, jossa ne kuvitelmat on kirjoitettu. Tai jollain muulla tavalla tehty, jos kysymys on muusta kuin kirjallisuudesta välineenä. Ja jotenkin ajattelisin sillä tavalla, että mitä nopeammin maailma muuttuu, niin sitä suurempi tarve meillä on ikään kuin tutkia niitä muutoksia ja pohtia niitä mahdollisia skenaarioita, mitä niistä muutoksista seuraa. Ja koska me olemme tällä hetkellä tilanteessa, jossa maailma muuttuu monella tapaa hyvin nopeasti, niin ajattelisin, että siitä syystä taiteella ja kirjallisuudella on tällä hetkellä hyvin vahva tarve ikään kuin tutkia niitä muutoksia. Pohtia mahdollisia tulevaisuuksia, mutta myöskin tutkia sitä, mitä juuri tässä tapahtuu ympärillämme.

Jukka Vahti [00:21:33]: Tuo on todella kiinnostava pointti. Ja itsellenikin tulee mieleen se, että taiteen, puhuttiinpa sitten kirjallisuudesta tai kuvataiteesta tai ihan mistä vaan, niin se ehkä pystyy tuomaan monimuotoisemman kuvan siitä tulevaisuudesta. Koska meillähän on aika perinteinen tapa kuvata tulevaisuutta; on aina niitä iänikuisia lentäviä autoja tai muita teknisiä härpäkkeitä, jotka sitten taas sivuuttavat kokonaan sen sosiaalisten suhteiden muutoksen tai ihmisen muutoksen. Tai monenlaiset asiat jäävät helposti vähän pimentoon. Niin siitäkin näkökulmasta tuo on kiinnostava pointti.

Emmi Itäranta [00:22:04]: Ja voisin lisätä, että fiktion vahvuus on nimenomaan siinä, etenkin silloin kun ollaan tilanteessa, että fiktiossa kuullaan hyvin monenlaisia erilaisia ääniä. Fiktion vahvuus on juuri siinä, että se voi kuvata hyvin monenlaisia tulevaisuuksia. Ei vain yhtä, ei kahta tai sellaiseen hyvin pieneen kapeaan uraan uurrettua, vaan hyvin monenlaisia näkemyksiä. Ja se on ehkä sellainen, mikä meiltä saattaa jäädä puuttumaan fiktion ulkopuolella. Koska se riippuu niin paljon siitä, että kenellä on valta niitä tulevaisuusskenaarioita kuvata.

Johanna Kippo [00:22:42]: Käsittelet teoksissasi ympäristötematiikkaa, ilmastonmuutosta ja ihmisten vastuuta luonnosta. Ja esimerkiksi Kuunpäivän kirjeet -romaania on kuvattu ilmastofiktioksi, ja siinä ollaan edetty tällaiseen tilanteeseen, jossa maapallo on saastunut ja luonnonvarat on kulutettu loppuun, ja ihminen on hakenut elintilaa Marsista. Mutta sitten samalla teoksessa kuitenkin käsitellään myös maan ekosysteemien elvyttämistä, ja on kyse tällaisesta maan palauttamisesta luonnon haltuun. Eli tämä ei ole kuitenkaan niin dystooppinen kuvaus, kun voisi ajatella. Ja toisaalta ihmiset elävät elämäänsä siellä avaruuden siirtokunnissa, on löydetty jokin ratkaisu. Mitä ajattelet dystopioiden tai utopioiden voimaa viestin välittämisessä?

Emmi Itäranta [00:23:30]: Täytyy myöntää, että minulla on utopioihin hiukan ongelmallinen ja ristiriitainen suhde. Ja se johtuu siitä, että mielestäni utopioilla on tietynlainen uskottavuusongelma. En ainakaan keksi yhtään esimerkkiä todellisessa maailmassa rakennetusta utopiasta, joka olisi oikeasti toiminut ja jäänyt elämään. Vaan aika usein käytännössä aina nämä yritykset ovat hajonneet omaan mahdottomuuteensa ja pahimmillaan kääntyneet dystooppisiksi skenaarioiksi. Joten mielestäni utopia on kirjallisuudessa hirvittävän vaikea laji, eikä sellainen minkä koen itse kovin omakseni. Mutta toisaalta myönnän, että minulla on tietynlainen dystopiaväsymys. Tämä saattaa kuulostaa oudolta dystopiakirjailijan suusta, mutta olen itsekin huomannut, että olen nykyisin vastahakoinen tarttumaan dystopioihin kovin usein. Koska koen, että me ehkä tarvitsisimme muunkinlaisia kuvia siitä tulevaisuudesta, kuin vain niitä hyvin synkkiä. Tähän täytyy kyllä lisätä se, että itse en näe dystopiaa toivottomana lajityyppinä, vaan näen sen itseasiassa hyvinkin toiveikkaana lajityyppinä. Koska se yleensä käsittelee ihmisen selviytymistä ja kykyä jatkaa elämää hyvinkin vaikeissa olosuhteissa. Eli en ajattele, että dystopia on aina vailla toivoa. Mutta tosiaan, utopia on ehkä sellainen laji, mitä haluaisin osata kirjoittaa, mutta en ehkä koe, että vielä osaan.

Jukka Vahti [00:25:15]: No dystopioista puheen ollen, niin olet aikaisemmin sanonut myös, että me elämme tällaista ilmastosurun aikaa. Kertoisitko tarkemmin, mitä tämä kiinnostavan kuuloinen termi sinulle tarkoittaa.

 

Emmi Itäranta [00:25:30]: Ilmastosurusta on alettu puhua vasta ihan viime vuosina, mutta se on asia, jota on jo ehditty jonkin verran tutkiakin. Ja on huomattu, että erityisesti nuoret ihmiset, kaiken ikäiset kyllä, mutta erityisesti nuoret ihmiset kokevat hyvin paljon surua ja ahdistusta ilmastonmuutoksen edessä. Koska he kokevat, että se vaikuttaa hyvin vahvasti heidän tulevaisuuteensa. Ja myöskin, että on aika vähän, mitä he pystyvät tekemään sen eteen, että sitä saataisiin jotenkin hillittyä tai hidastettua tai pysäytettyä. Ja minä myös itse tunnistan tämän ilmastosurun; olen itse kokenut sitä, koen edelleen. Ja varmasti yksi syy, miksi kirjoitan ilmastoaiheista, on juuri tämä, että käsittelen sitä omaa surun ja ahdistuksen kokemustani tämän työn kautta. Ja näkisin, että fiktiolla on tässä kohtaa hyvinkin iso potentiaali, koska ajattelen, että fiktiolla on ikään kuin sellaisia parantavia voimia. Että se antaa meille sellaisen turvallisen tilan, missä me pystymme käsittelemään hyvin vaikeitakin asioita, niin kuin esimerkiksi surua tai menetystä. Ja ajattelen myös, että silloin kun on kyse niin isosta asiasta kuin ilmastonmuutos, niin meidän pitää jotenkin, jotakin kautta pystyä käsittelemään nämä surun ja menetyksen tunteet. Että me pystymme sitten ikään kuin jatkamaan sitä elämää, ja löytämään sellaisia ratkaisuja, mitä tässä ajassa tarvitaan.

Jukka Vahti [00:27:07]: Puhutaan tässä jakson loppupuolella vielä vähän tarkemmin tulevaisuuksien rakentamisesta kirjallisuuden keinoin. Ja aloitetaan ihan tästä konkreettisesta kirjoittamisesta. Olet siitä poikkeuksellinen kirjailija, että olet itse kirjoittanut kirjasi kahdella kielellä, suomeksi ja englanniksi. Ja siitä ainakin minulle herää pari kysymystä. Eli ensinnäkin miksi, kuulostaa kohtalaisen työläältä. Ja sitten toisekseen se, että miten se kieli ja kielet vaikuttavat siihen, miten se kirjan todellisuus muodostuu?

Emmi Itäranta [00:27:43]: Kysymykseen, että miksi kirjoitan kahdella kielellä, niin se on sellainen joku sekoitus hullua kunnianhimoa ja sellaista hyvin mikroskooppisen tarkkaa kirjoitusmetodia, johon minulla on ilmeisesti jokin luontainen tarve. Eli tämä kirjoitusmetodi on syntynyt sillä tavalla, että olin muuttanut Britanniaan, kun aloin kirjoittaa ensimmäistä kirjaani. Ja kirjoitin sitä siellä yliopiston, ikään kuin kirjoituskurssin työnä. Ja halusin myöskin palautetta suomalaiselta kirjoittajaryhmältä. Ja päädyin sitten tästä syystä, että voisin saada palautetta molemmilla kielillä, niin kirjoittamaan molemmilla kielillä. Ja sitten huomasin pitäväni tästä työskentelymetodista ja päädyin sitten kirjoittamaan koko kirjan molemmilla kielillä. Ja olen näin siitä lähtien tehnyt muidenkin romaanieni kanssa. Eli koen, että kahden kielen vuorovaikutus ikään kuin auttaa minua hiomaan sitä tekstiä. Se toimii tällaisena työvälineenä, joka auttaa sitä editointiprosessia, ja ikään kuin suodattaa sieltä ylimääräisiä asioita pois niin, että se teksti kirkastuu. Mutta työlästähän se on. Että en voi kyllä suositella kenellekään, esimerkiksi mistään kaupallisesta syystä tai sellaisista, koska se on niin hidasta ja työlästä. Että kyllä siitä pitää saada siitä työmenetelmästä itselleen jotakin, että sitä jaksaa vuodesta toiseen. Ja että pystyy kokonaisen kirjan sillä tekemään. Tämä toinen kysymyksesi siitä, miten nämä eri kielet vaikuttavat maailman rakentumiseen, niin siihen on aika vaikea vastata, koska en itsekään osaa täysin erotella. Koska minä kirjoitan kirjan aina rinnakkain alusta loppuun molemmilla kielillä, niin en pysty kuvittelemaan sitä tilannetta, että tekisin vain yhdellä kielellä. Ja minulla ei sen takia ole vertailukohtaa sille, että miten erilainen siitä lopputuloksesta tulisi vain yhdellä kielellä kirjoitettuna. Mutta olen varma, että siitä tulisi erilainen. Että ihan varmasti se vaikuttaa sanavalintoihini ja lauserakenteisiin ja sitä kautta ikään kuin sen kirjan tällaiseen kertojaääneen. Että se muokkautuu näiden kahden kielen läpi, eikä vain yhden.

Jukka Vahti [00:30:18]: No kuten tuossa edelläkin on puhuttu, niin teoksissasi ollaan maailmoissa, jotka poikkeavat enemmän tai vähemmän tästä nykyisestä ja meidän nykyisestä arkikokemuksestamme. Niin jos ajatellaan sitä, että kun alat ihan käytännössä suunnitella teosta, niin miten sen maailman rakentaminen tapahtuu? Onko sinulla ensin mielessä ne hahmot, jotka siellä toimivat, vai se koko tarinan kehikko vai kaikki nämä limittäin? Mistä lähdet liikkeelle, kun kokonainen maailma on rakennettavana taas, kun uuden kirjan aika koittaa?

Emmi Itäranta [00:30:50]: Jokainen romaanini on tähän asti lähtenyt syntymään sellaisesta yhdestä alkukuvasta, jossa on kirjan päähenkilö, kirjan maailma jollakin tavalla hyvin tiivistetyssä muodossa ja myös sen kirjan tällainen jokin keskeinen pääteema tai konflikti. Eli Teemestarin kirjan kohdalla tämä alkukuva oli sellainen, että näin nuoren naisen jossakin tulevaisuudessa, kuivassa maailmassa, valmistamassa teetä viimeisestä vesitilkasta, joka hänellä oli jäljellä. Ja siinä vaiheessa, kun tämä kuva tuli mieleeni, niin en tiennyt tästä tarinasta vielä mitään muuta. Mutta tässä oli ikään kuin sen kirjan kaikki keskeisimmät elementit, tässä yhdessä kuvassa. Ja se lähti sitten kasvamaan siitä se tarina. Ja samalla tavalla on käynyt jokaisen romaanini kohdalla. Eli ikään kuin nämä kaikki tulevat yhtä aikaa sellaisena hyvin tiiviinä alkukuvana, joka lähtee sitten siitä muotoutumaan, kun alan kysellä siltä hahmolta, että miten olet joutunut tähän tilanteeseen, mikä tarinasi on, minkälaisessa maailmassa elät.

Johanna Kippo [00:31:59]: No sinulla on vahva tarina myös tässä, tuoreessa novellikokoelmassa, joka [luvataan? 00:32:05] , demokratian tulevaisuutta, ja novellisi on nimeltään Maailman iho. Ja tuossa novellissa Suomessa aloittaa toimintansa kestävyysparlamentti, jossa kansanedustajien rinnalla toimii 20 luonnon edustajaa. Ja heidän tehtävänsä on puolustaa luonnonoikeuksia ja varmistaa, että ne otetaan huomioon päätöksenteossa. Niin kuinka helppoa tai vaikeaa on katsoa vuoteen 2040 ja lähteä rakentamaan sitä maailmaa sinne?

Emmi Itäranta [00:32:40]: Kyllähän se aika vaikealta ensi ajatuksena tuntui, koska 2040 on toisaalta hyvin hyvin lähellä, ja toisaalta se on kuitenkin niin kaukana, että on mahdotonta ennustaa, mitä kaikkea sitä ennen voi tapahtua maailmassa. Mutta mielestäni tuntui selvältä, kun lähdin tätä tekstiä tekemään, niin ajattelin, että jollain tavalla luonnonoikeudet täytyy siinä olla mukana. Koska me elämme nyt tällaista aikaa, että me olemme ilmastokriisin keskellä. Meillä on todella kova kiire löytää erilaisia toimintatapoja, hillitä ilmastonmuutosta ja opetella elämään sen kanssa. Ja ajattelin, että jos pyritään kuvittelemaan demokratian kehitystä; demokratia on ihmisten rakennelma, mutta tällaisessa maailmassa missä nyt elämme, niin onko se demokraattista olla ottamatta myös luonnonoikeuksia huomioon. Ja maailmallahan on viime vuosina ollut tällaisia tilanteita, joissa joku, esimerkiksi joki tai vuori tai joku muu tällainen luonnon osa on ikään kuin saanut oikeussubjektin aseman, jossa se vertautuu todelliseen, olemassa olevaan ihmiseen. Koska tämä on ollut ympäristöjärjestöjen tapa pystyä suojelemaan sellaisia kohteita, minkä suojeleminen on muuten ollut hyvin vaikeaa. Ja tämä oli mielestäni ajatuksena hirvittävän kiinnostava, että me kohtelisimmekin jotain luonnon osaa samalla tavalla kuin ihmisiä. Että me ajattelisimme, että sillä on oikeudet, ihmisoikeuksiin verrattavat oikeudet.

Jukka Vahti [00:34:20]: Juttelimme tuossa vähän etukäteen ennen tätä nauhoitusta, ja silloin kerroit, että juuri tämän novellitekstin kirjoitusprosessi oli työtavoiltaan vähän erilainen kuin mikään, mitä aikaisemmin olet tehnyt. Ja toki varmaan tämä koronan tuoma poikkeusaika vaikutti siihen kanssa. Mutta avaatko vielä vähän tarkemmin, miten juuri tämä teksti syntyi.

Emmi Itäranta [00:34:41]: Tämä novelli syntyi sillä tavalla, että minä ensimmäistä kertaa kokeilin sanella novellin ensimmäisen version kokonaan puhelimeen, samalla kun kävin kävelyillä. Ja tämä työtapa johtui siitä, että kirjoitin tätä novellia tuossa keväällä, jolloin asuin vielä Englannissa ja koronatilanne oli siellä huono. Mihinkään ei oikein voinut mennä, ei oikein voinut tehdä mitään muuta kuin käydä kävelyillä. Ja aivoni olivat todella turtuneet siihen koronamonotoniaan, ja tekstiä oli vaikea tuottaa. Niin päätin sitten kokeilla tällaista erilaista työtapaa. Ja koin sen kyllä sillä tavalla kiinnostavaksi, että selvästi se sai aivoni uudelleen liikkeelle. Ja siinä oli myös sellainen yhteys tähän novellin sisältöön, tässä novellissa musiikki ja äänet ovat tärkeitä. Ja ajattelen, että se siitä syystä osittain nousi siinä tarinassa keskiöön, että tein sitä ensin äänen kautta.

Johanna Kippo [00:35:47]: Olet tässä kuvannut tätä sinun prosessiasi rakentaa näitä maailmoja. Ja tulevaisuusajattelussa myös puhutaan juuri näistä vaihtoehtoisista tulevaisuuskuvista ja siitä toisinolemisen mahdollisuuksien näyttämisestä, jota scifi myöskin pystyy taitavasti tekemään. Viedään ihminen johonkin täysin toisenlaiseen tulevaisuudenhetkeen, mutta kuitenkin niin, että siihen pystyy samaistumaan. Mikä merkitys mielestäsi scifillä on tällaisten mahdollisten tai mahdottomien skenaarioiden tai tulevaisuuskuvien kuvaajana?

Emmi Itäranta [00:36:27]: Ajattelen, että scifi kuuluu niihin lajityyppeihin, jotka aivan erityisesti stimuloivat mielikuvitusta, koska se vaatii meitä kuvittelemaan jonkin sellaisen maailman, joka poikkeaa tästä meidän ympäröivästä todellisuudesta. Ja ajattelen, että tämä on hyvinkin tärkeää, koska se, että voimme fiktion kautta ikään kuin kasvattaa mielikuvituksemme lihaksia, kasvattaa omaa mielikuvitustamme, niin se antaa meille välineitä toimia myös todellisessa maailmassa. Eli että voidaan kuvitella mikä tahansa tulevaisuus, huonompi, parempi, vain toisenlainen, meillä täytyy olla mielikuvitus kunnossa. Ja että voidaan rakentaa se tulevaisuus, joka jollakin tavalla poikkeaa tästä meidän nykypäivästä, niin meidän pitää ensin pystyä kuvittelemaan se. Ja ajattelen, että scifi-tieteislajityyppi on nimen omaan hyvä tällainen mielikuvituksen treenaaja.

Johanna Kippo [00:37:30]: Olemme tulossa haastattelumme loppuun, ja lopuksi olisi kuitenkin vielä tällainen aika iso kysymys jäljellä. Että millaisena sinä itse kaiken kaikkiaan näet demokratian tulevaisuuden? Mihin suuntaan me olemme nyt menossa?

Emmi Itäranta [00:37:45]: No tuossa aikaisemmin oli vähän tästä sosiaalisesta mediasta puhetta, ja täytyy sanoa, että kyllä olen sitä paljon viime vuosina pohtinut. Sosiaalisen median valtaa, ja myös sitä, että millä tavalla se tuntuu tällä hetkellä suorastaan murentavan demokratiarakenteita. Että kyllä minä näkisin, että on välttämätöntä, että jotenkin se tapa, jolla käytämme sosiaalista mediaa, tulee muuttumaan. Koska tällä hetkellä se vaikuttaa meidän ajankäyttöömme, se vaikuttaa keskittymiskykyyn, se vaikuttaa ajatteluumme, se vaikuttaa siihen, millä tavalla olemme vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Ja sen vaikutus näihin kaikkiin asioihin ei välttämättä ole mitenkään edullinen, sanotaan nyt näin. Ja kyllä uskoisin, että siihen on jokin vastareaktio tulossa. Uskon kyllä, että demokratia on varsin hyvissä kantimissa ja Suomessa ihan erityisesti verrattuna moneen muuhun maahan. Mutta kyllä olisin hyvin tarkka ja varovainen sen kanssa, että minkä verran esimerkiksi annan sosiaaliselle medialle aikaani ja ajatteluani.

Johanna Kippo [00:39:11]: Kiinnostavia ajatuksia, varsinkin näin tässä juuri metaversumikeskusteluja ynnä muita kuunnellessa. Että mikä on tämä seuraava todellisuuden tai yhdessä olemisen, kohtaamisen taso, mihin ollaan menossa. Ja miten se meihin vaikuttaa. Kirjailija Emmi Itäranta, kiitos haastattelusta ja ajatustesi jakamisesta ja vierailustasi tulevaisuuspodcastissa.

Emmi Itäranta [00:39:34]: Kiitos!

Jukka Vahti [00:39:35]: Kiitos, että kuuntelit Hyvää huomista -tulevaisuuspodcastia. Aiemmissa jaksoissa on pohdittu muun muassa sitä, miltä tuntuu ratkaista viheliäisiä ongelmia, onko totuudella tulevaisuutta ja sitä, että olemmeko hukkaamassa keskustelemisen taidon. Kaikki jaksot löydät Apple podcasteista ja Spotifysta esimerkiksi hakusanoilla hyvää huomista. Laitathan podcastin tilaukseen, niin saat kaikki uudet jaksot tuoreeltaan kuunneltavaksesi. Niin ikään kaikki jaksot löytyvät myös Sitran verkkosivuilta, osoitteesta www.sitra.fi/tulevaisuuspodcast. Liity keskusteluun jaksojen aiheista Twitterissä hashtagilla tulevaisuuspodcast. Aiheita jaksoihin tai palautetta voit lähettää myös sähköpostitse osoitteeseen tulevaisuuspodcast@sitra.fi. Kuulemisiin!

[äänite päättyy]

Suosittelemme

Tästä eteenpäin.

Mistä on kyse?