Siirry suoraan sisältöön

Kuva: Sari Gustafsson

Julkaistu 14.10.2016

Voiko itsekkyys olla ilmastohyve?

Kirjoittaja

Kirjoittaja on ympäristömuutoksen kulttuurisiin ja käsitteellisiin merkityksiin perehtynyt sosiaalietiikan tutkija Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa.

Pitääkö itsekkyyttä suitsia pakkokeinoin, vai onko siitä ehkä jopa hyötyä? Keskinäisriippuvassa maailmassa jakamisen, yhteistoiminnan ja osallisuuden logiikka toimii hallinnan logiikkaa paremmin, kirjoittaa sosiaalietiikan tutkija Suvielise Nurmi. Itsekkyyttä pidetään usein ihmisen perimmäisenä luontona. Jos näin on, itsekkyyttä voi kyllä kanavoida ja rajoittaa lainsäädännöllä, jotta heikot eivät jää jalkoihin, mutta itsekkyydestä itsestään ei päästä eroon. Tällöin tärkein kysymys koskee sitä, onko itsekkyys hyödyllistä vai vahingollista: Pitääkö itsekkyyttä suitsia pakkokeinoin, vai onko siitä ehkä jopa hyötyä? Taloudessa itsekkyyttä pidetään yleensä voimavarana. Erityisesti klassisen liberalismin isänä pidettyyn Adam Smithiin viitaten oman edun tavoittelun sanotaan edistävän pitkällä tähtäimellä kaikkien parasta. Ajatus tunnetaan Smithin käyttämän vertauksen perusteella näkymättömän käden ideana. Sen mukaan yhteiskunnassa on rationaalista jättää markkinat itsekkyyden ohjailtaviksi, koska sen hyöty koituu lopulta kaikkien hyväksi. Ympäristön näkökulmasta sen sijaan itsekkyys nähdään yleensä vahingollisena. Ympäristöfilosofiassa klassikon aseman saanut Gerrett Hardinin muotoilema ”yhteismaan ongelma” väittää, ettei itsekkään ihmisen ole rationaalista suojella ympäristöä, vaikka se hyödyttäisi myös häntä itseään.

Vangin dilemma

Yhteismaan ongelma on sovellus filosofisesta vangin dilemmasta: Tilanteessa, jossa toimijat eivät voi sopia yhteisistä toimintaperiaatteista (vangit on suljettu eri selleihin, eivätkä he voi sopia yhdessä rikoksen tunnustamisesta tai sen kieltämisestä), yksilön ei kannata tehdä mitään kompromisseja, ellei hän voi varmistaa, että toiset tekevät samoin. Hardinin mukaan maapallon resurssien käytössä vallitsee vangin dilemman tilanne: Jokaisen yhteismaata käyttävän karjapaimenen kannattaa maksimoida oman karjansa määrä, vaikka laitumen kantokyky näin ylittyy ja tuottaa kaikille ongelmia. Ratkaisun järki on siinä, että hyöty eläinten lisäyksestä tulee yksilölle, mutta ylilaidunnuksen haitta jaetaan yhdessä muiden kanssa. Laitumen kestävyys hyödyttäisi eniten tulevia karjanomistajia, joten lyhyen aikavälin omaa etua on järkevämpää puolustaa. Jos väite pitää paikkansa, kestävä resurssien käyttö vaatii tiukkaa lainsäädännöllistä ohjailua ja pakotteita. Ilmastopolitiikassa tilanne näyttääkin usein tältä: yksilöiden ja yritysten vapaaehtoisiin ratkaisuihin ja kuluttajavalintoihin vetoaminen on melko tehotonta. Jos luottamusta muiden sitoutumiseen ei ole, omien valintojen vaikuttavuus uhkaa jäädä mitättömäksi. Se taas karsii toimintaintoa. Ilmastonmuutoksen torjuntaan osallistuminen ei siis näyttäydy laskelmointiin taipuvaiselle ja itsensä toisista erilliseksi mieltävälle ihmiselle kannattavalta. Itsensä suhteistaan riippuvaiseksi olennoksi ymmärtävä katselee kuitenkin asiaa toisin.

Yksikään ihminen ei ole saari

Sekä talousteoreettista itsekkyysoptimismia että ympäristökeskustelun itsekkyyspessimismiä on tarkasteltava suhteessa niiden käsitykseen ihmisestä. Missä määrin ihminen on toisista riippumaton ja ratkaisuissaan yksinäinen saareke? Näkymättömän käden ajatuksen synty liittyy orastavaan individualismin, mutta siinä itsessään heijastuu vielä vahvasti yhteisöllinen ihmiskuva. Oman edun tavoittelu hyödytti koko yhteisöä, koska patruuna ja työntekijät asuttivat samaa kylää, eikä tuotantoa voinut lisätä muutoin kuin lisäämällä työntekijöitä ja heidän panostaan tuotantoon. Ulkomaiset investoinnit tai automatisaatio eivät vielä kuuluneet taloussanastoon. Omaa etuaan laskelmoivan patruunan menestyminen edellytti tyytyväisiä työläisiä, järjestettyä lastenhoitoa ja koulutusta sekä sellaista palkkojen ja hintojen suhdetta, että rauha ja työmotivaatio olivat taattuja. Yhteisöön sitoutuneen patruunan itsekkyys todellakin hyödytti koko yhteisöä! Mutta oliko se itsekkyyttä nykypäivän merkityksessä? Jos ihminen ymmärretään perustavasti suhderiippuvaisena, myös yhteismaan ongelma näyttää toiselta. Ilmastotoiminnassa ei tarvita niin paljon ulkoista ohjailua, jos yksilö arvioi omaa hyväänsä ottamalla huomioon riippuvuutensa toisista ja ympärillä tapahtuvista ekologisista ja materiaalisista muutoksista. Monimuotoisten verkostojen osaksi itsensä ymmärtävän toimijan itsekkäätkin valinnat edistävät väistämättä ympäristön hyvää – vaikkei itsekkyyttä suoranaiseksi hyveeksi luettaisikaan. Talouselämän sitominen ilmastollisesti ja sosiaalisesti kestäviin ratkaisuihin on tärkeää, mutta nykytietämyksen valossa riittäviä muutoksia ei saada aikaan vain talouden omilla ehdoilla. Syy on vallitsevan talousajattelun kapeassa tavassa ymmärtää oman edun tavoittelu. Kestävä talous perustuu eettiseen harkintaan ja arvoperustein toteutettuun ohjailuun. Parhaat kestävyysinnovaatiot syntyvätkin valtion ja yritysten välisen hyvän yhteistyön tuloksena.

Miten näemme ihmisen?

Omaksumamme ihmiskuva vaikuttaa siihen, miten ymmärrämme ympäristön merkityksen omalle hyvinvoinnillemme ja ihmisyydelle.

  1. Ylivertainen ihminen. Moderni individualismi olettaa, että riippumattomuus materiaalisista ja sosiaalisista rajoitteista on merkki ihmisen erityislaatuisuusta – ja sellaisena ihanne. Vapaus ja järki nostavat yksilön muun todellisuuden yläpuolelle. Riippumattomuus merkitsee valtaa ja oikeutta ympäristön muokkaamisen. Tällaiseen ajattelutapaan liittyy yleensä niin kutsuttu hallinnan logiikka: Ihmisen ylivertainen kyvykkyys velvoittaa häntä ”ottamaan hallintaan” villin ja arvaamattoman luonnon. Joidenkin mielestä esimerkiksi suunnitelmat laajamittaisesta ilmakehän teknologisesta muokkaamisesta edustavat hallinnan logiikkaa.
  2. Sosiaalinen eläin. Keskinäisriippuvuudesta lähtevä ihmiskuva korostaa suhteiden ja sidonnaisuuksien merkitystä ihmisyydelle ja identiteetin rakentumiselle. Ihminen on sosiaalinen eläin, ja parhaat inhimilliset taidot ovat kehittyneet nimenomaan ryhmätoiminnan ja ympäristöön sopeutumisen kautta. Kyvykkyys ei silloin vaadi vallankäyttöä vaan päinvastoin nöyryyttä: muutoksia voi tehdä vain muuttamalla itseään suhteessa muihin ja ympäristön tosiasioihin. Keskinäisriippuvuus ei siis ole vain yhteiskuntaelämää koskeva fakta, vaan jotakin ihmisyydelle perustavaa. Se tarkoittaa, että myös arvot ja kyky järkevään päättelyyn kytkeytyvät niihin verkostoihin, joissa yksilö rakentaa itseään. Siksi hyvinvointi ja eettiset ihanteet on tulkittava eri tavioin kuin perinteisessä individualismissa.

Itsekkyys vaatii vastuuta itsestä ja toisista

Keskiajan etiikassa ei ajateltu, että ihminen voisi olla vastuussa eläimille tuottamastaan tuskasta, koska vastuun kohteen tuli olla vastavuoroisuuteen kykenevä. Siitä huolimatta eläinten kaltoin kohtelua pidettiin suurena paheena. Esimerkiksi Tuomas Akvinolaisen mukaan luontoa tuhoava toiminta ja välinpitämättömyys eläinten kärsimykseen korruptoivat ihmisen omaa ymmärrystä niin, ettei se enää anna hänelle luotettavaa kuvaa luonnosta. Tahto, teko ja ymmärryksen kyky ovat siis sidoksissa toisiinsa jopa siinä määrin, että moraalisesti oikeat teot voi nähdä tiedollisen ymmärryksen edellytyksenä. Uusi sosiologinen tutkimus puhuu osin samasta asiasta kuin keskiajan etiikka: hyvän tekeminen tekee ihmiselle hyvää. Oikea suhtautuminen toisiin vahvistaa tahtoa tehdä oikein, mutta välinpitämättömyys tekee ihmisestä heikon. Vastuun kantaminen ja hyveiden harjoittaminen tuottavat toimijalle itselleen hyviä ominaisuuksia, taitoja ja hyvinvointia.

Dialogi edistää ymmärrystä yhteisestä hyvästä

Keskinäisriippuvassa maailmassa jakamisen, yhteistoiminnan ja osallisuuden logiikka toimii hallinnan logiikkaa paremmin. Jakamisen logiikka on myös yksilön etu. Mitä paremmin yhteistoiminta, vuorovaikutus ja keskinäinen luottamus toimivat, sitä suurempi on yksilön saama hyöty. Kun yksilö ymmärtää oman elämänsä rakentuvan sen kautta, mitä hän voi suhteissaan oppia, myös moninaisuus ja moniarvoisuus näyttäytyvät hänelle mahdollisuuksina, eivät oman edun edistämisen esteinä. Vuorovaikutuksellisuus on vahvuus myös uusiin tilanteisiin sopeutumisen näkökulmasta. Kestävyyskriisin hoitamisessa on syytä huomata, että yhteiskunnallinen muutos tapahtuu yleensä erilaisten toimijoiden kohtaamisten ja vuoropuhelun kautta. Kunnioittava ja kuunteleva suhtautuminen toisiin ihmisiin, ei-inhimillisiin olentoihin ja materiaaliseen luontoon vahvistaa ymmärrystä keskinäisriippuvuuden mekanismeista ja oman hyvinvoinnin edellytyksistä. Kokemukset yhteydestä kirkastavat käsitystä omasta edusta sen laajassa merkityksessä. Keskinäisriippuvuuteen perustuvat muutosrakenteet tarvitsevat suojelua. Paikallistoiminta ja lähiyhteisössä syntyvä kokemus osallisuudesta vaikuttamiseen ovat tehokkaita muutosrakenteita. Perinteiset osallisuuden ja demokratian muodot tarjoavat kuitenkin melko ohuen tilan pienimuotoisille aatteellisille muutosvoimille. Edustuksellisella demokratialla kun on taipumus vahvistaa yleisiä ja ennestään tuttuja näkemyksiä. Jos omaksumme keskinäisriippuvuuden määrittämän ihmiskuvan, myös itsekkyys voidaan nähdä ilmastollisena hyveenä. Ohjatakseen yksilöt edistämään tehokkaasti omaa, laajasti ymmärrettyä hyväänsä, yhteisöllisen minuuden tulee kuitenkin luopua hallinnan logiikasta.   Merkintöjä eettisyydestä on syksyllä 2016 viikoittain ilmestyvä artikkelisarja, joka käsittelee kestävyyttä ennen kaikkea eettisenä ja moraalisena kysymyksenä. Sarjan artikkelit löytyvät kootusti täältä.   —- Kirjallisuutta Akvinolainen, Tuomas 2015 Summa Theologiae. Suom. Juha-Pekka Rentto. Helsinki: Gaudeamus. Foster, John 2011 Sustainability and the learning virtues. – Journal of Curriculum Studies 43 (3): 383 – 402. Gardiner, Stephen M. 2002 The real tragedy of the commons. – Philosophy & Public Affairs 30 (4): 387 – 416. Hallamaa (toim.), Simo Knuuttila, Matti Kotiranta, Antti Raunio 1999 Rahan teologia ja Euroopan kirkot. Sitra 216, Puheenvuoroja -sarja. Jyväskylä: Atena. Hourdequin, Marion 2010 Climate, Collective Action and Individual Ethical Obligations. – Environmental Values 19(4): 443 – 464. 2012 Empathy, Shared Intentionality, and Motivation by Moral Reasons. – Ethical Theory & Moral Practice 15: 403–419. Jamieson, Dale 2014 Reason in a Dark Time: Why the Struggle Against Climate Change Failed – and what it Means for our Future. Oxford: Oxford University Press. Kivinen, Osmo & Tero Piiroinen 2013 Human Transaction Mechanisms in Evolutionary Niches. A Methodologically Relationalist Standpoint. – François Dépelteau & Christpher Powell, Applying Relational Sociology: Relations, Networks, and Society. New York: Palgrave Macmillan: 83-98. Markowitz, Ezra M. 2012 Is climate change an ethical issue? Examining young adult’s beliefs about climate change and morality. – Climate Change 114 (3-4): 479 – 495. Mazzucato, Mariana 2013 The Entrepreneurial State: Debunking Public vs. Private Sector Myths. London, New York: Anthem Press. Nurmi, Suvielise 2009 Being Human in the World: Toward a Relational Account of Moral Agency in Environmental Ethics. – L. Andrianos (ed.), ECOTHEE – 2008 Proceedings, Chania: Orthodox Academy of Crete: 127 – 145. Nussbaum, Martha 2013 Political emotions: why love matters for justice. Cambridge, Massachusetts: The Belknap Press of Harvard University Press. O’Rourke, P. J. 2008 Adam Smithin Kansojen varallisuus. (On the wealth of nations: Books that changed the world, 2006). Suom. Mikko Metsämäki. Helsinki: Ajatus. Peterson, Anna 2001 Being Human. Ethics, Environment, and Our Place in the World. Berkeley, Los Angeles, London: University of California Press. Saastamoinen, Kari 1998 Eurooppalainen liberalismi: Etiikka, talous, politiikka. Sitra 188, Puheenvuoroja -sarja. Jyväskylä: Atena. Stump, Eleonore 2003 Aquinas. Abingdon, New York: Routledge. de Waal, Frans 2005 Our Inner Ape. New York: Riverhead Books. 2009 The Age of Emphaty. Nature’s Lessons for a Kinder Society. New York: Three Rivers Press. Warren, Karen 1990 The Power and the Promise of Ecological Feminism. – Environmental Ethics 2/12: 125 – 46.

Mistä on kyse?