Astuin lantaan – eli muutama sana tarinoiden vallasta

Kuulin muutama vuosi sitten mieleenpainuvan tarinan. Sen mukaan vuonna 1898 ensimmäinen kansainvälinen kaupunkisuunnittelukonferenssi oli aluillaan New Yorkissa. Alan asiantuntijat ja päättäjät olivat kokoontuneet ratkomaan yhtä kaupunkeja yhä enemmän riivaavaa ongelmaa, joka heikensi elämänlaatua ja vaaransi ihmisten hengen. Konferenssiin oli varattu kymmenen päivää, mutta se lopetettiin jo kolmen päivän päästä, koska ongelmaan ei vain keksitty ratkaisua.

Ongelmana olivat hevoset ja hevosenlanta. Hevoset jättivät sitä jälkeensä valtavia määriä kasvavan liikenteen seurauksena. Liikennettä ei voitu vähentää, koska ruuan, tavaroiden ja ihmisten piti päästä kaupunkiin ja sieltä pois. Hevoset olivat olleet keskeinen liikenneväline kautta aikojen, joten oletettiin, ettei niistä voitu luopua. Lisäsatsaukset lannan lapioimiseen ja poiskuljettamiseen eivät auttaneet, vaan tarvittiin uusia ratkaisuja. Siinä ei kuitenkaan onnistuttu, koska ei osattu kuvitella liikennettä ilman hevosia.

Tämä on niin oivallinen tarina tulevaisuuden kuvittelun vaikeudesta, että olen törmännyt siihen sittemmin useampaan kertaan ja käyttänyt sitä itsekin esityksissä. Kirjoitin sen mukaan Vaikuta tulevaisuuteen -selvitykseenkin. Harmi vain, että tarina ei luultavasti pidä paikkaansa.

Tarina juontaa juurensa Stephen Daviesin vuonna 2004 julkaisemaan artikkeliin. Artikkelissa siteerataan The Timesin juttua vuodelta 1894 ja mainitaan vuoden 1898 kansainvälinen konferenssi. Kummastakaan ei ole löydetty mitään merkintöjä ennen vuotta 2004. Mutta vaikka konferenssi onkin ehkä keksitty ja kriisin suuruutta liioiteltu, on tarinassa ripaus tottakin: suurkaupungeissa hevosenlannan kertyminen oli ihan oikea ongelma.

Tarinat ovat tapa ymmärtää niin mennyttä kuin tulevaa

Tarinoita on kerrottu maailman sivu. Viime aikoina on korostettu sekä niiden hyödyllisyyttä asioiden viestimisessä että kaiken tarinallistamisen riskejä. Tarinat ovat tapa ymmärtää maailmaa, mutta tässä ajassa tarvitaan myös ”kertomuskriittisyyttä”, kuten Kertomuksen vaarat -projektissa korostetaan. Nykyinen tarinatalous suosii yksinkertaisia, samaistuttavia ja helposti jaettavia kertomuksia, joiden varjoon moniselittyisyys helposti jää.

Myös tulevaisuudesta kerrotaan paljon tarinoita. Samantha Culp kirjoittaa Atlanticin artikkelissaan pop-futurismista, jossa tulevaisuus kuvataan päälle vyöryvänä uutuusaaltona ja typistetään iskulauseiksi tai sloganeiksi. Tällaisen tulevaisuuden hypettämisen sijaan tarvitaan moniäänisempää ja eri vivahteet huomioivaa yhteistä tarinankerrontaa. Muuten olemme vanhojen tarinoiden armoilla. Pupul Bisht on osuvasti todennut, että jos haluamme muuttaa tulevaisuutta, meidän pitää muuttaa myös tapaamme puhua tulevaisuudesta. Hän on myös kehittänyt intialaisesta Kaavad-tarinankerronnasta ammentavan menetelmän yhteiseen tulevaisuustarinointiin.

Mitä hevosenlantatarinasta voi oppia?

Palataan vielä tarinaan hevosenlantakriisistä. Kun kollega linkkasi chatissa juttuun, jossa todetaan tarinan olevan tarua, en olisi aluksi halunnut uskoa sitä. Olin paitsi sisäistänyt tarinan opetuksen, myös itse käyttänyt sitä esimerkkinä, joten koin syytökset tarinan valheellisuudesta  hetken jopa henkilökohtaisina. Syynä tällaiseen tunnereaktioon saattaa olla se, että reagoimme uskomustemme haastamiseen samalla tavoin kuin fyysiseen uhkaan. Tästä tunnereaktiosta on nettisarjakuva Oatmeal tehnyt hyvän havainnollistuksen omaan kärjistävän liioittelevaan tyyliinsä.

Koska kyseessä ei ollut kovin perustavaa laatua oleva palanen maailmankuvaani, pääsin tästä tunnereaktiosta nopeasti yli. Tunne kuitenkin muistutti haastamisen vaikeudesta ja samalla sen tärkeydestä. Menneisyyttä ja tulevaisuutta kuvaavia tarinoita pitäisi molempia kyetä haastamaan.

Meillä on useita opittuja tarinoita ja uskomuksia tulevaisuuden suhteen, niin tiedostettuja kuin tiedostamattomia. Jotkin näistä saattavat perustua vääriin oletuksiin siitä, missä tilanteessa olemme tällä hetkellä tai mitä oikeastaan haluaisimme tapahtuvan. Sohail Inayatullah kutsuu näitä käytetyiksi tai hylätyiksi tulevaisuuksiksi. Voimme esimerkiksi tavoitella isoa omakotitaloa, koska niin kuuluu tehdä, ei koska todella haluaisimme sitä. Tai voimme tiedostamattamme olettaa, että luonnonvaroja on rajattomasti, tai että nykyinen tapa elää ja toimia on aina ollut olemassa ja tulee jatkumaan hamaan tulevaisuuteen.

Tulevaisuus tulee olemaan toisenlainen kuin nykyhetki. Tämä ei tarkoita, etteikö se voisi olla monin tavoin nykyhetkeä parempi. Jotta voimme kulkea kohti toivottavia tulevaisuuksia, meidän pitää haastaa nykyisiä käsityksiä, kuvitella toisenlaisia tulevaisuuksia ja kulkea yhdessä niitä kohti. Tähän pyritään mm. Tulevaisuustaajuus-työpajassa.

Ja kun huomaa olevansa väärässä, kannattaa se tunnustaa avoimesti ja iloita siitä, että sai oppia uutta. Vaikka kyseessä olisi hevosenlanta.