sisällön esikatselussa tai sisältösivulla.
Yleisradio, Erätauko-säätiö ja laaja joukko suomalaisia yhteiskunnallisia toimijoita kuten Sitra aloittaa viisivuotisen #HyvinSanottu #BraSagt -hankkeen. Tavoite on kohentaa suomalaista yhteiskunnallista keskustelukulttuuria ja luoda turvallisia keskusteluympäristöjä.
Tarve on ilmiselvä, sillä Ylen teettämän kyselytutkimuksen mukaan 60 prosenttia suomalaisista kokee keskustelukulttuuriin kehittyneen huonompaan suuntaan ja että yhteiskunnallisen keskustelun sävy on liian kiivas. Neljä viidestä suomalaisesta kaipaa lisää kunnioitusta muita ihmisiä kohtaan sekä perinteisessä journalistisessa mediassa että sosiaalisessa mediassa.
Ehkä vielä hälyttävämpää on se, että neljännes suomalaisista kokee, etteivät he uskalla kertoa ajatuksiaan yhteiskunnallisista asioista muiden reaktioiden pelossa.
Yksi Suomen kaltaisen demokratian elinehdoista on sanan- ja ilmaisunvapaus. Suomessa sananvapaus on turvattu perustuslaissa ja Euroopan ihmisoikeussopimuksessa. Sananvapauteen kuuluu mm. mielipiteiden ilmaisu ja jakaminen ilman ennakollista puuttumista. Sananvapauteen kuuluu myös kärjekkäiden, provosoivien ja jopa loukkaavien ilmaisujen esittäminen, kunhan ei ylitetä sitä, mitä voidaan pitää yleisesti hyväksyttävänä – tässä kohdin puhutaan yhä useammin myös sananvastuusta.
Mutta mitä on sananvapaus, jos emme enää uskalla käyttää sitä? Ja mitä se tarkoittaa osallistumiselle demokratiassa osan vetäytyessä syrjään yhteiskunnallisesta keskustelusta negatiivisten reaktioiden pelossa? Sehän on eräänlaista itsesensuuria.
Kaikilla meillä some-käyttäjillä on tästä kokemusta. Olemme tulleet tahattomasti tai tahallisesti väärinymmärretyksi, tai joku on halunnut heittää vitsiksi ja pahimmillaan kommenttimme on saanut täystyrmäyksen, eli jonkin asteisen calloutin. Callout-kulttuurilla viitataan digitaalisen median ympäristössä yleistyneeseen ilmiöön, jossa ihmiset julkisesti nostavat esiin toistensa virheitä, epäonnistuneita ilmaisuja tai poliittisesti epäkorrekteja sanoja.
Ilmiö on laajentunut myös poliittiseen sekä asiantuntija- ja viranomaiskeskusteluun. Samalla, kun kauhistelemme Yhdysvaltojen poliittisen keskustelun nopeaa rapautumista, omaksumme trumpilaisen viestinnän perusoppeja. Näitä ovat esimerkiksi piittaamattomuus faktoista tai kontekstista, asiasta irtaantuminen ja henkilön kritisoiminen (maalittaminen). Silloin itse asia hautautuu ja muoto nousee pääosaan.
Kun pelisäännöt ovat pahimmillaan nämä tai niitä ei vain ole olemassa, monet tutkijat, virkamiehet ja muut julkisten tai yhteiskunnallisten organisaatioiden edustajat (kuten Sitran) voivat kokea osallistumisen keskusteluun haastavaksi. Ensisijaisesti tästä ilmiöstä kärsii läpinäkyvyys ja etenkin yhteisen ymmärryksen kasvattaminen.
Poliittinen viestintä on vielä oma lukunsa. Politiikkaan on aina kuulunut haastaminen ja kisaaminen. Eduskunnan suuren salin debatointi on parhaimmillaan ollut juuri sitä, mihin se on tarkoitettukin: oman tai puolueen ajattelun testaamista ja yhteisen ymmärryksen etsimistä päätöksentekoon.
Mutta mitä tapahtuu politiikassa, jos mielikuvista tulee faktoja tärkeämpää? Tai jos poliitikot omalla käytöksellään pelästyttävät ihmisiä ja tulevat näin rajanneeksi muita keskustelun ulkopuolelle? ”Eduskuntakeskustelut ovat usein kuin Twitter-väittely, jossa osallistujat kisaavat siitä, kuka keksii kärjekkäimmän tavan loukata toista”, muotoili keskustan entinen kansanedustaja Tapani Tölli Helsingin Sanomien haastattelussa (26.8.2018).
Samassa haastattelussa Tölli muistutti lainsäätäjän erityisestä vastuusta. Siitä on vaikea olla eri mieltä. Etenkin nyt, kun sekä edustuksellinen että suora demokratia kaipaisivat nimenomaan lisää osallisuutta.
Kysymys kuuluu, kuka saa olla mukana yhteiskunnallisessa keskustelussa? Jääkö keskustelu vain niiden ”rohkeiden” varaan, jotka nauttivat kärjekkäästä ja mustavalkoisesta ilmaisusta? Tai sanooko viimeisen sanan se, joka ”voittaa” twitter-mittelön?
Valinta on meidän kaikkien eli yksilöiden, organisaatioiden, poliitikkojen ja median. Voimme omalla toiminnallamme vaikuttaa siihen, että keskustelu on turvallista ja toisia kunnioittavaa. Silti voimme olla asioista eri mieltä. Sitrassa ohjenuorana on uusi visiomme, joka muotoilee asian näin:
Demokratian ydinarvoja on vihapuheesta vapaa sananvapaus, joka varmistaa moniäänisen ja elinvoimaisen yhteiskunnallisen keskustelun.
Ja onneksi rakentavan yhteiskunnallisen keskustelun tueksi on ryhdytty myös toimiin. Sitran Erätauko-projektista syntyi Erätauko-säätiö, joka on edistänyt rakentavaa keskustelua eri hankkeiden muodossa laajan kumppaniverkoston avulla. Yksi viimeisimmästä esimerkeistä on Yleisradion, Erätauko-säätiön ja kumppaneiden #HyvinSanottu #BraSagt -hanke.
Lopetan pohdintani Presidentti Bill Clintonin entisen ministerin Dan Glickmanin sanoihin:
”Miksi ihmiset olivat kerta toisensa jälkeen niin hurmaantuneita Clintonista ja valmiita antamaan hänelle anteeksi? Koska hänessä oli lämpöä ja inhimillisyyttä sekä vahva mauste itseironiaa.”
”Vahvan viestin ei tarvitse sisältää toisen nöyryyttämistä.”
Lisäluettavaa
Ella Ossi (etiikka.fi): Callout-kulttuuri ja yhteiskunnallinen osallistuminen
Hannu-Pekka Ikäheimo (www.sitra.fi): Onko rakentava keskustelu mahdollista Twitterissä?
Adrienne Matei (Guardian): Call-out culture: how to get it right (and wrong)
Erätauko-säätiön tiedote: Erätauko-säätiö ja Yle yhteistyöhön
Ylen tiedote: Hyvin sanottu – Bra sagt -hanke kutsuu parantamaan suomalaista keskustelukulttuuria
Suosittelemme
Tästä eteenpäin.