Onko rakentava keskustelu mahdollista Twitterissä?

Pekka Saurin Rakentava twiittaaja -palkinto nosti esiin verkostojen aikakauden valtasuhteisiin liittyvät jännitteet. Kamppailua käydään muun muassa siitä, kenen ehdoilla yhteiskunnallista keskustelua käydään.

Kirjoittaja

Hannu-Pekka Ikäheimo

Asiantuntija, Ennakointi, Sitra

Julkaistu

Sosiaalisen median hallitsemassa 2020-luvun keskustelukulttuurissa on paljon vikaa, jota ei tarvitse esitellä. Alatyylisiä kommentteja, väärinymmärtämistä, oman identiteetin suojelua uhkaavilta mielipiteiltä, ohipuhumista, herjaamista ja jopa uhkailua.

Somekanavien välillä on suuria eroja. Twitterillä on Suomessa maine toimihenkilösomena, jossa ovat näkyvästi esillä lähinnä toimittajat, poliitikot ja eri alojen asiantuntijat. Siitä huolimatta, tai ehkä juuri siitä johtuen, sen keskustelukulttuuria pidetään kaikista kärjistyneimpänä.     

Kesäkuussa 2018 työelämäprofessori, Helsingin kaupungin entinen apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri päätti aloittaa yhden miehen taistelun Twitterin keskustelukulttuurin parantamiseksi. Hän rupesi jakamaan viikoittain #rakentavatwiittaaja-tunnustuksia. Tarkoituksena oli kannustaa niin viranomaisia kuin yksittäisiä kansalaisiakin rakentavaan keskusteluun sosiaalisessa mediassa.   

Palkinto jaettiin tiistaisin. Aamulla Sauri julisti #rakentavatwiittaaja-päivän alkaneeksi ja pyysi ehdotuksia viikon rakentavaksi twiittaajaksi. Iltapäivällä Sauri teki itsejulistautuneen ylituomarin valtuudella valinnan ehdotusten joukosta.  

#rakentavatwiittaaja-tunnustuksesta kasvoi nopeasti monien tuntema “instituutio”. Tätä epäilemättä edesauttoi Saurin merkittävä seuraajamäärä Twitterissä – yli 100 000 seuraajaa – ja hänen maineensa rakentavana keskustelijana ja päivystävänä kansalaisten huolien kuuntelijana. 

Vaientaako ”setämiehen” jakama tunnustus kriittisen keskustelun? 

Sauri ehti jakaa tunnustusta joka viikko yli vuoden ajan, aina heinäkuuhun 2019 asti, kunnes seurasi Twitterille tyypillinen hähmäinen, absurdeja piirteitä saanut kiista, jossa sekä Sauri että #rakentavatwiittaaja -instituutio joutuivat rajun kritiikin kohteeksi.

Keskustelu leimahti liekkeihin Saurin jaettua yksittäisen Twitter-käyttäjän kritiikin seuraajilleen. Yllättäen kritiikki ei jäänytkään yksittäistapaukseksi, vaan sai aikaan laajan keskustelun tunnustuksen jakamisen mielekkyydestä.  

Palkitsemisessa nähtiin ongelmallisena se, että valkoisena “setämiehenä” Sauri edustaa hyvinvoivan enemmistön näkökulmaa. Kritisoijien mukaan aihetunniste oli omiaan hiljentämään keskustelua yhteiskunnan rakenteellisista epäkohdista. Sen katsottiin myös ilmentävän harvainvaltaa, jossa kaverit taputtelevat toisiaan selkään ja jakavat tunnustuksia keskenään.  

 Sauri veti kiistasta nopeat johtopäätökset. Parin päivän kohinan jälkeen hän päätti lopettaa tunnustuksen jakamisen. Julkishallinto ja sosiaalinen media 2020 -kirjassa Sauri kertoo olleensa täysin varautumaton käänteeseen. Hän ei ollut osannut ottaa huomioon, ettei yhteiskunnallisen keskustelun tarvitse olla rakentavaa, vaan repivyys voi olla myös perusteltua yhteiskunnallisten epäkohtien esiin nostamiseksi. Ainakaan “etuoikeutettujen” ei pidä edellyttää “sorretuilta” mitään erityistä ”sopivaa” tyylilajia.    

Kumpi on rakentavampaa: konsensus vai konflikti? 

Pohjimmiltaan #rakentavatwiittaaja-kiistassa oli kysymys rakentavan keskustelun määritelmästä. Kiistan jakolinjat noudattelivat yhteiskuntatieteissä vuosikymmeniä käytyjä keskusteluja julkisen keskustelun ihanteista. Niitä on syytä avata lyhyesti, koska ne asettavat yksittäistapauksen laajempaan asiayhteyteen. 

Eri demokratiateoriat asettavat erilaisia ehtoja ihanteelliselle julkisuudelle. Yksi keskeinen jännite koskee sitä, painotetaanko yhtenäisyyttä vai moninaisuutta. Toisin sanoen korostetaanko perusarvojen yhtenäisyyttä ja mahdollisuutta yhteisymmärryksen saavuttamiseen vai korostetaanko intressien väistämätöntä moninaisuutta ja niistä aiheutuvia konflikteja. 

Yhteisymmärryksen tunnetuin teoreetikko on saksalainen filosofi Jürgen Habermas. Habermasin julkisuusihanteen mukaan keskusteluihin osallistumisen on oltava kaikille avointa ja yhteisistä asioista tulee päättää tasa-arvoisesti harkiten ja keskustellen. Keskustelijoiden asema ja valta ei saa vaikutta lopputulokseen. Keskustelun lopputulos määräytyy vain argumenttien pätevyyden perusteella. 

Habermasilaisesta näkövinkkelistä julkisella keskustelulla on eräänlainen kaksoistehtävä: Yhtäältä julkinen keskustelu on tärkeää demokraattisen päätöksenteon hyväksyttävyydelle. Päätökset ovat hyväksyttäviä vain, jos kaikki, joita ne koskettavat, voivat halutessaan osallistua niistä käytävään julkiseen keskusteluun. Toisaalta julkisuus on myös yhteisen identiteetin ja poliittisen kulttuurin luomisen väline.

Rationaalisen keskustelun asettaminen demokratian ihanteeksi suosii niitä, joilla on parhaat mahdollisuudet osallistua.

Habermasin paaluttamilla perusteilla on ollut suuri vaikutus julkisuuden ihanteita koskeviin keskusteluihin, käytäntöön ja tutkimukseen. Niitä kohtaan on kuitenkin esitetty myös läjäpäin kritiikkiä. Yhden yleisen kritiikkityypin mukaan Habermasin ajattelu nojaa liiaksi ajatukseen yhteisestä hyvästä ja tukeutuu liiaksi rationaalisuuden ihanteeseen. 

Rationaalisen keskustelun asettaminen demokratian ihanteeksi suosii niitä, joilla on parhaat materiaaliset, koulutukselliset ja kulttuuriset mahdollisuudet osallistua. Kritiikin mukaan konsensus- ja rationaalisuusolettamilla rajattu julkinen keskustelu tukee helposti status quon säilyttämistä ja typistää poliittisen debatin vain asiantuntijoille ja ammattilaisille varatuksi asioiden hoidoksi. 

Teoreettisessa keskustelussa Habermasin ehkä tunnetuin kritisoija on demokratiateoreetikko Chantal Mouffe. Mouffen mukaan julkista keskustelua tulisi tarkastella kamppailuna konsensuksen ja yhteisymmärryksen sijaan. Demokraattisille yhteiskunnille ovat ominaisia ratkaisemattomat konfliktit niin poliittisten intressien kuin kulttuuristen arvojen ja ihanteiden välillä ja julkisen keskustelun tehtävänä on tuoda näitä esiin. 

Mouffen mukaan aidot poliittiset kysymykset ovat sellaisia, jotka edellyttävät valinnan tekemistä kiistanalaisista vaihtoehdoista. Tätä konfliktuaalista lähtökohtaa ei pitäisi yrittää piilottaa, vaan pikemmin tehdä se näkyväksi ja mahdollistaa erilaisten mielipiteiden avoin kamppailu. 

 Repiväkin keskustelu on osa demokratiaa 

Erilaiset tavat hahmottaa rakentavan keskustelun ydin olivat läsnä myös #rakentavatwiittaaja-kiistassa. Sauri näyttäytyi kiistassa habermasilaisena tolkun, harkitun ja faktaperusteisen keskustelun edistäjä. Tämän hän myös auliisti myöntää.

Saurin ja #rakentavatwiittaaja-tunnuksen mouffelaisena vastakuvana taas voidaan pitää #ragettavatwiittaaja-kampanjaa. Tempauksen kriitikot perustelivat uutta kampanjaa muun muassa sillä, että epäoikeudenmukaisuuksia esiin tuodessa keskustelu tulkitaan helposti repiväksi ja raivoisaksi, jos sisältö ei miellytä. Epäkohtien esiin nostaminen ei aina onnistu olemalla rakentava. Sen vuoksi repiväkin keskustelu on osa toimivaa demokratiaa ja ansaitsee tunnustuksen, jos aihe on tärkeä.   

Julkishallinto ja sosiaalinen media –kirjassa Sauri kertoo #rakentavatwiittaaja-kohun saaneen hänet pohtimaan sitä, onko sosiaalisessa mediassa ja yhteiskunnassa ylipäätään kaksi eri keskustelukulttuuria: “alhaalta ylöspäin” on oikeutettua käyttää minkälaista kieltä hyvänsä, mutta “ylhäältä alaspäin” on keskusteltava asiallisesti.  

”#Rakentavatwiittaaja -kiistassa oli kyse myös määrittelyvallasta.”

Asia tuskin typistyy näin yksinkertaiseen kahtiajakoon. On ymmärrettävää, että vallan kriitikot eivät halua luovuttaa oikeutta määritellä hyväksyttävän ja ei-hyväksyttävän kritiikin vallanpitäjille. Yhtä lailla on ymmärrettävää, että yhteiskunnallisten instituutioiden perusasetuksena on maltillisten, faktoihin tukeutuvan ja rationaalisen keskustelun edistäminen.  

Rajalinjat eivät kuitenkaan pitkään aikaan ole olleet näin selkeärajaisia. Monet populistiset poliitikot niin kotimaassa kuin kansainvälisellä areenalla  Yhdysvaltain Trumpista Brasilian Bolsonaroon  ovat rikkoneet virallisen viranomaisviestinnän ja vastakulttuurin rajoja ja suorastaan tehneet alatyylisestä nettipuheesta tavaramerkkinsä. Hyökkäyksiä poliittista korrektiutta vastaan nousee monesta eri suunnasta, ei enää vain “alhaalta ylöspäin”.      

Erilaisten rakentavan keskustelun määritelmien ohella #rakentavatwiittaaja-kiistassa oli kyse myös määrittelyvallasta. Habermasilaisten ideaalien puolustaminen oli helpompaa joukkotiedotusvälinekeskeisessä julkisuudessa. Tiedotusvälineet sääntelivät vahvoina julkisuuden portinvartijoina keskustelujen sävyä, laatua ja katsoivat faktojen perään. Samalla relevanttejakin kriittisiä näkökulmia saatettiin jättää käsittelemättä vain sen takia, etteivät ne täyttäneet faktapohjaisuuden tai rationaalisen keskustelun ahtaita kriteerejä.  

Jakamalla #rakentavatwiittaaja-tunnustuksia Sauri käytti vanhan julkisuuden portinvartijoille tyypillistä määrittelyvaltaa yhteisen normipohjan rakentamiseen. Vertaus ei ole kaukaa haettu, koska Saurilla on Twitterissä seuraajia enemmän kuin useimmilla maakuntalehdillä on tilaajia. Kaunis ajatus kääntyi kuitenkin itseään vastaan. Oppitunti hänelle, mutta oppitunti myös kaikille muille sosiaalisen median myötä uudelleen määrittyvästä julkisuuden pelikentästä.  

Estääkö nykyisen datatalouden bisneslogiikka rakentavan some-keskustelun? 

Pekka Sauri ei ole suinkaan ainut, joka on ollut huolissaan kärjistyneestä keskustelukulttuurista. Julkisen keskustelun polarisoituminen on herättänyt paljon keskustelua läpi länsimaiden. Kehityskulun taustalta on löydetty monia tekijöitä taloudellisesta epävarmuudesta kulttuurisiin erimielisyyksiin, mutta myöskään teknologian merkitystä ei ole syytä vähätellä. 

Sosiaalisen median aikaansaama julkisuuden murros on ollut monella tapaa merkittävä. Joukkotiedotusvälinekeskeisestä julkisuudesta on vain parissa vuosikymmenessä siirrytty hydridin mediajärjestelmän aikakauteen, missä perinteiset mediat (radio, televisio, sanomalehdet) ja niiden verkkojulkaisut sekä sosiaalisen median alustat ja muut sisällöntuottajat vaikuttavat rinnakkain ja limittäin. 

Murroksen myötä journalistisen median rooli portinvartijana ja julkisen keskustelun kuratoijana on merkittävästi heikentynyt. Tiedonvälityksen ja julkisen keskustelun markkinoille on tullut hurja määrä uusia toimijoita, joita ei yhdistä yhteisen normiperustan nimiin vannominen. 

Taloudellista tulostaan maksimoivan someyrityksen näkökulmasta sisältöjen laadulla tai totuusarvolla ei ole väliä, kunhan sisältö saa huomiota.

Habermasilaisen ihannejulkisuuden näkökulmasta voidaan katsoa, että muutos on parantanut osallistusmismahdollisuuksia: se on tarkoittanut yhä useammille mahdollisuuksia saada äänensä kuuluviin, osallistua keskusteluihin, paljastaa epäkohtia ja tavoitella suuria yleisöjä. Toisaalta faktapohjaisen keskustelun näkökulmasta asiat ovat monimutkaistuneet, kun someyhtiöt ovat osittain korvanneet perinteiset mediat julkisen keskustelun portinvartijoina. 

Siinä missä perinteisen median toiminnalle luotiin vuosisatojen aikana normit ja ammatilliset standardit, mitään vastaavaa kontrollimekanismia ei ole toistaiseksi syntynyt verkkoon. Sosiaalisessa mediassa – niin kuin muuallakin internetissä – kenen tahansa on mahdollisuus julkaista mitä tahansa totuusarvoista tai faktoista piittaamatta. 

 Muutoksessa ei ole kyse vain perinteisen median asemasta, vaan laajemmasta kulttuurisesta ja yhteiskunnallisesta muutoksesta, jonka veturina toimii datatalouden bisneslogiikka. Taloudellista tulostaan maksimoivan someyrityksen näkökulmasta sisältöjen laadulla tai totuusarvolla ei ole mitään väliä, kunhan sisältö saavuttaa ihmisten huomion ja pitää heidät läsnä alustalla, jossa käyttäjät joko tuottavat dataa tai ovat mainostajien tavoitettavissa. 

 Dialogi erimielisten kanssa vaatii kaikilta halua oppia uutta 

Tunnettu somekriitikko, internet-pioneeri Jaron Lanier on todennut, että monien somepalveluiden ensisijaiseksi tavoitteeksi nostaman käyttäjien sitouttamisen ei ole tarkoitus palvella mitään muuta tarkoitusta kuin omaa lujittumistaan, koska jokainen alustalla vietetty lisäsekunti tarkoittaa lisää (mainos)rahaa palvelun pyörittäjälle. 

Tämä on johtanut luonnottomaan tilanteeseen eli helppojen, kielteisten tunteiden vahvistumiseen ja vahvistamiseen. Tutkimuksissa on havaittu, että viha ja närkästys ovat tunteista viraaleimpia. Näiden tunteiden herättäminen on alustan etu, ja näitä tunnetiloja taitavasti hyödyntävät toimijat ovat vahvoilla.   

Yksilön näkökulmasta algoritmisen näkyvyyden kannuste on perverssi. Maltillisella, eri näkökulmia punnitsevalla mielipiteellä saavuttaa todennäköisesti paljon vähemmän huomiota kuin tarkoituksellisen kärkkäällä kärjistyksellä.

Sen seurauksena huomiota haluavat ihmiset päätyvät helposti ilmaisemaan yhä radikaalimpia näkökantoja – ja jo valmiiksi kärjekkäät keskustelijat nousevat entistä näkyvämpään asemaan. Riippumatta rakentavan keskustelun tai ihanteellisen julkisuuden määritelmistä, tilanteesta tulee ongelmallinen, jos hillitymmät keskustelijat jättäytyvät sivuun.  

Jaron Lanier ei usko, että ihmiset yksilöinä pystyisivät taistelemaan sosiaalisen median kieroutuneita kannustimia vastaan ja ohjaamaan omalta osaltaan maailmaa parempaan suuntaan. Paljon huomiota saaneen kirjansa otsikon mukaisesti hän kehottaakin ihmisiä lakkauttamaan kaikki sometilit välittömästi. Hänen mukaansa vain se on kyllin tehokas painostuskeino markkinoille luoda nykyistä eettisemmin pelisäännöin toimivia alustoja.

Verkostomainen valta ja vaikuttaminen -hankeen puitteissa alkuvuodesta 2020 tapaamani Pekka Sauri on edelleen huomattavasti Lanieria optimistisempi tulevaisuuden suhteen. Hän ajattelee, että ihmiskunta vasta opettelee avointa vuorovaikutusta ensimmäistä kertaa maailmanhistoriassa. Paluuta vanhaan ei ole. Sauri ei usko, että ihmiset voisivat massoittain jättää somekanavat taakseen.  

Sauri jakaa suhtautumistavat sosiaaliseen mediaan kahteen kategoriaan: kontrolloijiin ja ymmärtäjiin. Hän itse kokee kuuluvansa ymmärtäjiin huolimatta siitä, mitä tapahtui #rakentavatwiittaaja-tunnustukselle. Sauri ei näe, että ulossulkemalla ihmisiä keskustelujen ulkopuolelle vuorovaikutuksen pelikentästä voitaisiin saavuttaa mitään hyvää tai kestävää. 

Saurin mukaan olennainen kysymys on se, miten löydetään keinoja pysyä dialogissa erimielisten kanssa. Tähän on nyt paremmat mahdollisuudet kuin koskaan aiemmin, mutta se vaatii kaikilta meiltä uuteen ympäristöön sopeutumista ja vuorovaikutuksen kulttuuriin opettelua. 

Lopuksi: Miten ihanteet ja todellisuus saataisiin lähentymään toisiaan? 

Dialogisuus eli joukkoviestinnän kyky tukea demokraattista julkista keskustelua on yksi viestinnällisistä oikeuksista. Viestintäoikeuden tutkijan Riku Neuvosen mukaan se muodostaa sananvapauden käytön kovan ytimen. Dialogisuus on oikeuksista se, jonka kautta käyttäjäkansalaisesta tulee viestinnän toimija.  

Julkiseen keskusteluun osallistuminen on myös pohjana käytännössä kaikille julkisuusteorioilleEdellä käsitellyt Habermasin ja Mouffen teoriat ihannejulkisuudesta on kuitenkin kehitetty joukkotiedotusvälineiden hallitseman julkisuuden aikana, jolloin yksityinen printtimedia ja yksityinen ja julkinen sähköinen viestintä määrittivät keskustelujen teemat.  

Habermasille dialogisuus tarkoitti sivistynyttä keskustelua. Hänen porvarillisen julkisuuden ihannekuvanaan olivat kahvilakeskustelut, joissa homogeeninen joukko sivistyneitä herrasmiehiä ottaa mittaa toisistaan. Tämä ei ole enää relevantti lähtökohta hahmottaa verkkokeskustelujen monimuotoisuutta sen paremmin osallistujien kuin aiheidenkaan kirjon osalta. 

”Iso osa demokratian kannalta välttämätöntä julkista keskustelua tulee todennäköisesti jatkossakin tapahtumaan somessa.” 

Samoin Mouffen teorioiden voi ajatella nojaavan osin vanhentuneeseen ajatukseen valta- ja vastamediasta, jotka erilaisista intresseistään ja painotuksistaan huolimatta jakavat kuitenkin samat sananvapauden ja journalismin totuusperiaatteen mukaiset periaatteet. Internetin ja sosiaalisen median myötä tiedonvälityksen kentälle on tullut paljon uudentyyppisiä “vastamedioita” ja informaatiovaikuttajia, jotka eivät vanhan vastamedian tavoin pyri vain nostamaan esiin tasa-arvoon, ihmisoikeuksiin ja vähemmistökysymyksiin liittyviä teemoja. Näiden sijaan ne pyrkivät aktiivisesti romuttamaan liberaalin demokratian ja ihmisoikeuksien perusteita. Sosiaalisen median keskustelukulttuuri on kiistelevää, mutta usein myös kaikkea muuta kuin mouffelaisittain antagonistista vastapuolta kunnioittavaa kamppailua.  

Habermasin ja Mouffen pohdinnat ihanteellisesta julkisuudesta ovat tuskin vaikuttaneet siihen, millaiseksi sosiaalisen median palvelut ovat muotoutuneet. Se on sääli, sillä näiden kahden omalakisen maailman – teknologian kehittämisen ja yhteiskuntatieteellisen keskustelun – välille olisi oleellista saada tiiviimpi keskusteluyhteys, jotta keskusteluissa voitaisiin päästä eteenpäin 

Ihanteissa pitäisi huomioida se muuttunut todellisuus, jossa keskusteluja jo käydään. Halusimme tai emme, iso osa demokratian kannalta välttämätöntä julkista keskustelua ja osallisuutta tulee hyvin todennäköisesti jatkossakin tapahtumaan sosiaalisen median kautta.

Yhtä lailla olisi tärkeää, että teknologian kehittäjät ymmärtäisivät yhteiskuntatieteellisiä pohdintoja, koska mikäli vallan keskittyminen amerikkalaisille datajäteille jatkuu nykyistä tahtiavuorovaikutuksen ja vaikuttamisen mallit riippuvat heidän päätöksistään jopa enemmän kuin poliittisista päätöksistä. 

Niin kauan, kun keskustelu ihanteista ja käytäntö elävät omaa elämäänsä, eikä suosituimpien somealustojen toimintalogiikassa tapahdu merkittäviä muutoksia, Pekka Saurin esiin nostama kärsivällinen opettelu, uuteen ympäristöön sopeutuminen ja resilienssin kasvattaminen sosiaalisen median varjopuolia vastaan jää ainoaksi vaihtoehdoksi.

Kirjoitus on osa Verkostomainen valta ja vaikuttaminen -hanketta ja artikkelisarjaa, jonka tuloksena julkaistaan uudenlaisen vallan ja vaikuttamisen tulevaisuutta käsittelevä työpaperi syksyllä 2020. 

Kirjoittaja

Hannu-Pekka Ikäheimo

Asiantuntija, Ennakointi, Sitra

Julkaistu

Suosittelemme

Tästä eteenpäin.

Mistä on kyse?