Julkaistu 08.04.2020

Koronakriisi haastaa vapaan yhteiskunnan

Monissa maissa on koronakriisin takia otettu käyttöön valmiuslain kaltaisia poikkeuksellisia toimenpiteitä, jotka rajoittavat merkittävästi perusoikeuksia ja vapaan yhteiskunnan toimintaa. Demokratia ei ole kuitenkaan vain toimenpiteiden kohde vaan osa kriisin ratkaisua.
Kirjoittaja
Kirjoittajan profiilisivu: Timo Miettinen
Filosofi ja Eurooppa-tutkija Timo Miettinen työskentelee Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen verkostossa. Hän johtaa tutkimusprojektia Between Law and Politics sekä toimii ryhmänjohtajana Suomen Akatemian rahoittamassa EuroStorie-huippuyksikössä.

Muun muassa lain ja pakolaisuuden teemoja tuotannossaan käsitellyt italialainen filosofi Giorgio Agamben (s. 1942) pohti koronakriisin luonnetta helmikuun lopulla julkaistussa kirjoituksessaan L’invenzione di un’epidemia (suom. Epidemian keksiminen).

Quodlibet-lehdessä julkaistun tekstin kohteena olivat italialaisten viranomaisten toimeenpanemat rajoitukset, joita Agamben piti ”hätiköityinä, irrationaalisina ja täysin perusteettomina”. Hänen mukaansa kyse oli kaikkialle ulottuvan valtion yrityksistä kontrolloida kansalaisiaan, lietsoa kollektiivista paniikkia ja pyrkiä pysyvän poikkeustilan asettamiseen.

Agambenin ajatukset saivat osakseen kritiikkiä usealta suunnalta – ei vähiten siksi, että ne nojasivat käsitykseen koronaviruksesta normaalina kausi-influenssana. Tapahtumien edetessä on alkanut näyttää siltä, että vahvistuneen autoritäärisyyden sijaan Italian tilanteessa on ollut kyse luottamuksen romahtamisesta julkiseen valtaan.

Agamben pyrki vastaamaan kritiikkiin kahdessa artikkelissaan. Kyse ei ollut vain poliittisten instituutioiden toiminnasta vaan koko demokraattista kansalaisyhteiskuntaa kannattelevien periaatteiden kriisiytymisestä. Koronaviruksen todellinen uhka on sen luomassa pelon ja epäluulon ilmapiirissä, joka saa ihmiset kohtelemaan toisiaan yksinomaan potentiaalisina tartunnan lähteinä.

Tällainen yhteiskunta muuttuu Agambenin mukaan väistämättä eloonjäämiskoneeksi, joka ei enää tunnusta muita arvoja kuin selviytymisen. Politiikka, taide ja sosiaalinen kanssakäyminen uhrataan ”paljaan”, biologisen elämän alttarille.

Pysyvä poikkeustila?

Agambenin ajatusten taustalla olivat hänen aiemmat analyysinsa länsimaisten demokratioiden haasteista, erityisesti pysyvien poikkeustilojen ongelmista. Kirjassaan Lo stato di eccezione (Poikkeustila, 2003) Agamben analysoi erityisesti Weimarin tasavallan (1919–33) poikkeustilalainsäädäntöä ja Yhdysvaltain terrorismin vastaisen sotaa (2001–), jotka molemmat paljastivat demokraattisen oikeusvaltion heikkouksia.

Yksi Agambenin ajattelun heikkouksia kuitenkin on, että hän näyttää asettavan koronakriisin osaksi sellaisten poikkeustilojen historiaa, jotka ovat luonteeltaan hyvin erityyppisiä kuin koronaepidemia.

Esimerkiksi terrorismin vastaisen sodan varjolla asetetut kontrollimekanismit kuten biometriset passit, lentokenttien tehostetut turvatoimet tai tietojenkeruu toimivat, vaikka toimenpiteiden kohteena olevat yksittäiset kansalaiset eivät antaisikaan suostumustaan niille. Kukaan ei myöskään kysy Guantanamo Bayn vangeilta, hyväksyvätkö he kansainvälisten sopimusten ulkopuolella toimivan järjestelmän.

Sama koskee vaikkapa eurokriisin aikana tehtyjä sopeutumistoimenpiteitä, jotka vietiin monessa maassa läpi riippumatta kansan mielipiteestä tai hallituksen väristä.

Koronakriisin synnyttämät toimenpiteet näyttävät olevan kuitenkin pääosin sellaisia, jotka vaativat laajaa hyväksyttävyyttä kansalaisten keskuudessa. Tämä koskee erityisesti monissa maissa käyttöön otettuja suosituksia sosiaalisen etäisyyden ylläpitämisestä, sukulaisvierailujen välttämisestä tai riskiryhmien omaehtoisesta karanteenista. Ei ole sellaista poliisia, joka valvoisi käsihygienian toteutumista.

Mutta vapaassa yhteiskunnassa myös järeämpiä toimenpiteitä, kuten ulkonaliikkumiskieltoja on erittäin vaikea valvoa ja panna toimeen, mikäli näillä ei ole laajaa hyväksyttävyyttä kansalaisten keskuudessa.

Kriisin menestyksekäs ratkaisu edellyttää yhteiskunnallisen luottamuksen olemassaoloa.

Toisin kuin Agamben esittää, koronakriisissä ei ole kyse vain luottamuksen nujertamisesta. Päinvastoin: kriisin menestyksekäs ratkaisu pikemminkin edellyttää yhteiskunnallisen luottamuksen olemassaoloa. Luottamusta tarvitaan niin tiedontuotantoon, hallintoon kuin muihin ihmisiin – siihen, että myös toiset ihmiset kantavat vastuunsa.

Tässä suhteessa esimerkiksi Pohjoismaat, joissa kansalaisten luottamus viranomaisiin ja toisiinsa on verrattain korkealla tasolla, saattavat olla paremmin varautuneita vastaanottamaan koronaviruksen kaltaisia haasteita. Esimerkiksi Yhdysvalloissa poliittinen polarisaatio näyttää selvästi vaikuttavan tietoisuuteen koronan riskeistä.

Kyse on tiedon, etiikan ja politiikan tasapainosta

Sitralle kirjoittamassani Sivistysihanteen jäljillä -muistiossa (2020) esitin, miksi laaja-alainen sivistyskäsitys voi olla hyödyllinen viheliäisten ongelmien kuten ilmastonmuutoksen tai yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ratkaisemisessa. Ajatukseni oli, että klassisen sivistyskäsityksen vahvuus on sen pyrkimyksessä tasapainoilla yhtäältä tiedollisen ymmärryksen, toisaalta eettisen ajattelun ja yhteiskunnallisen toiminnan välillä.

Sivistynyt ihminen on kiinnostunut tosiasioista, mutta kykenee myös ottamaan toiset huomioon ja ymmärtämään toimintansa seuraukset koko yhteiskunnan kannalta.

Erityisesti 1800-luvulta lähtien sivistystä onkin teoretisoitu suhteessa demokraattisen kansalaisyhteiskunnan ideaan. Tällainen yhteiskunta ei elä ainoastaan vapaista vaaleista vaan myös vapaasta tiedonvälityksestä, kyvystä haastaa totuttuja näkemyksiä julkisuudessa. Sivistys ei siis ole kokoelma oppeja, teorioita, taiteen ja tieteen saavutuksia vaan olennaisesti kriittistä kansalaisuutta ruokkiva käytäntö.

Vaikka koronakriisi on luonteeltaan hyvin erilainen ongelma kuin ilmastonmuutos tai yhteiskunnallinen eriarvoisuus, edellyttää sen hallinta demokraattisissa yhteiskunnissa tiedollisen, eettisen ja yhteiskunnallisen ajattelun yhdistämistä.

Koronakriisin hallinta edellyttää tiedollisen, eettisen ja yhteiskunnallisen ajattelun yhdistämistä.

Konkreettisesti tämä tarkoittaa ainakin kolmea asiaa:

1) Tiedollisten auktoriteettien, kuten yliopistojen ja johtavien tutkimuslaitosten toimintaedellytyksistä on pidettävä huolta. Tiedon on oltava läpinäkyvää ja perusteltua, myös menetelmiltään.

2) Eettistä toimintaa on vahvistettava. On pyrittävä auttamaan naapuria, pienyrittäjiä, riskiryhmiin kuuluvia sekä niitä, jotka taistelevat virusta vastaan eturintamassa.

3) Ihmisten on myös ymmärrettävä tekojensa yhteiskunnalliset seuraukset. Matkustamista ja kokoontumisia on vältettävä, sillä koronan seuraukset eivät ole ensi sijassa henkilökohtaisia kuten tavanomaisten terveyssuositusten tapauksessa. Riskit jakautuvat pikemminkin epäsymmetrisesti: riskiryhmään kuuluva voi noudattaa pääosin ohjeita mutta sairastua satunnaisen altistuksen seurauksena. Suosituksia rikkova voi selvitä koronasta lähes oireettomana.

Taittuuko demokratian voittokulku?

Kuten Kiinan esimerkki osoittaa, autoritaariset hallinnot voivat osoittautua tehokkaiksi järeiden toimenpiteiden kuten ulkonaliikkumiskiellon valvomisessa, elinkeinotoiminnan pysäyttämisessä tai väliaikaissairaaloiden pystyttämisessä. Samalla ne kuitenkin häviävät olennaisesti yhteiskunnallisen luottamuksen ja erityisesti tiedollisten auktoriteettien alueilla.

Useissa raporteissa on käynyt ilmi, että erityisesti epidemian alkuvaiheissa wuhanilaisia lääkäreitä syytettiin perusteettomien huhujen levittämisestä. Myös paikalliset viranomaiset hidastelivat ongelman vakavuuden tunnustamisessa. Taustalla on pitkään jatkunut systemaattinen pyrkimys median toimintaedellytysten nakertamiseen.

Myös demokraattisten yhteiskuntien on syytä olla huolissaan kriisin varjolla tehdyistä poikkeuksellisista rajoituksista perusoikeuksiin ja vapaan yhteiskunnan toimintaedellytyksiin. Unkarin esimerkki osoittaa, että koronakriisi voi tarjota autoritääriselle hallinnolle oikeutuksen kasvattaa valtaansa entisestään.

Koronakriisi on kuitenkin osoittanut, ettei demokratia ole vain toimenpiteiden kohde vaan osa ongelman ratkaisua. Kriisin menestyksekäs hoito edellyttää luottamusta hallintoon mutta myös tutkimukseen ja vapaaseen tiedonvälitykseen – kaikkeen siihen, mitä pidämme toimivan kansalaisyhteiskunnan edellytyksinä.

Ja samalla mikään määrä tietoa ja tutkimusta ei ole tarpeeksi, ellei meillä ole eettistä vastuuta kanssaihmisistämme, kykyä ajatella tekojemme seurauksia muiden kannalta.

Mistä on kyse?