Kuva: Topias Dean/Sitra

Julkaistu 27.08.2020

Entä jos äänestäisimme EU-jäsenyydestä vuonna 2020?

Mediaympäristön muutoksen vuoksi EU-jäsenyyttä koskeva kansanäänestys olisi nyt erilainen kamppailun kenttä kuin 1990-luvulla.
Kirjoittaja
Asiantuntija, Ennakointi, Sitra
Hannu-Pekka työskentelee asiantuntijana Sitran ennakointitiimissä. Tällä hetkellä hän on mukana Tulevaisuuden uudistajat -hankkeessa, jonka lisäksi hän tekee selvitystyötä yhteiskunnallisen vaikuttamisen murroksesta Kansanvallan peruskorjaus -avainalueelle.

Kuumimman lomakauden aikana saavutettu sopu EU:n 750 miljardin koronatukipaketista on herättänyt kiivasta keskustelua integraation suunnasta. Ensimmäistä kertaa historiansa aikana EU aikoo maksaa avustuksia jäsenmaille unionin velalla. Monet ovat kysyneet, seuraako päätöksestä yhä tiiviimpää yhteistä talouspolitiikkaa, isompia jäsenmaksuja, velkaantumista jäsenmaiden kustannuksella tai vallan valumista Brysseliin.

Perussuomalaiset ja kristillisdemokraatit ovat jopa vaatineet koko päätöksen perumista.   

Laina- ja avustuspaketit ovat herättäneet myös eloon vaatimuksen Suomen EU-erosta. Törmäsin Facebookin uutisvirrassani syksyllä järjestettävään mielenilmaukseen, jossa vaaditaan sekä Suomen eroa EU:sta että hallituksen eroaKesän aikana on laitettu vireille myös kansalaisaloite, jossa vaaditaan kansanäänestyksen järjestämistä Suomen EU-jäsenyydestä. 

Kyseessä ei ole ensimmäinen kerta, tuskin viimeinenkään, kun aihe on vireillä kansalaisaloitepalvelussa. Samansisältöinen aloite keräsi ääniä myös vuonna 2013 ja 2017, mutta ei saanut kummallakaan kerralla kasaan tarvittavia 50 000 ääntä.  En usko, että äänestystä Suomen EU-jäsenyydestä on näköpiirissä. Liikehdinnät herättivät kuitenkin pohtimaan, millaiseksi keskustelu jäsenyydestä muodostuisi, jos kansanäänestys EU:sta toteutuisikin vielä tämän vuoden aikana.

Haen ajatusharjoitukseen perspektiiviä 1990-luvun alun EU-kansanäänestysprosessin tapahtumista. Uskon, että se auttaa hahmottamaan suomalaisessa politiikassa ja mediaympäristössä Suomen EU-jäsenyyden aikana tapahtuneita muutoksia.

Medialle vieraat jäsenyyden vastustajat 

Valtio-opin professori Tapio Raunio kertaa vuoden 1994 kansanäänestyksen asetelmia kokoomateoksessa Eurooppalaistuminen: Suomen sopeutuminen Euroopan integraatioon. Raunion mukaan jäsenyyden kannattajilla oli kansanäänestyksen alla kolme merkittävää etua puolellaan. Ensinnäkin selvä enemmistö Suomen poliittisesta eliitistä – keskeiset puolueet, valtaosa kansanedustajista sekä presidentti – puolsi jäsenyyttä. Toiseksi enemmistö sanomalehdistä puolsi avoimesti Suomen EU-jäsenyyttä. Kolmanneksi johtavat taloudelliset etujärjestöt sekä suuryritykset lobbasivat näkyvästi jäsenyyden puolesta.

Kaiken kaikkiaan kyllä-leirin” voimavarat olivat moninkertaiset verrattuna jäsenyyden vastustajien resursseihin. Ei-leiri taas oli sisäisesti varsin hajanainen ja huonosti organisoitu.  

Päätöksen kannalta julkisuuden ja joukkoviestinnän rooli arvioitiin jo ennakolta ratkaisevan tärkeäksi. Julkisuudesta oli tullut yhä keskeisempi päätöksenteon paikka 90-luvun alun Suomessa, jossa puolue– ja auktoriteettiusko oli hiipumassa. Vaaliuurnilla käyvän äänestäjäkansalaisen rinnalla teki nousuaan ideaali aktiivisesta, oman elämänsä hallintaan pyrkivästä, valveutuneesta kansalaisesta.  

Mediatutkija Heikki Heikkilä (1996) on tutkinut EU-keskustelujen rakentumista valtavirtamedioissa (HS, STT) Suomen EU-jäsenyysprosessin aikana vuosina 1992–1994Heikkilän mukaan EU-kysymys määrittyi valtavirtajournalismissa leimallisesti valtiolliseksi asiaksi. Journalismi mukautui valtiovallan asettamiin raameihin ja kierrätti paljon valtiovallan luomia määrityksiä.  

Läpi äänestystä edeltäneen julkisuusprosessin journalismin toimijahierarkia oli leimallisen valtiojohtoinen. Poliitikkojen ja virkamiesten näkemykset saivat huomattavan paljon näkyvyyttä. Se johti väistämättä siihen, että jäsenyyden kannattajien näkökulmat ja tilannemääritykset olivat medioissa enemmän esillä kuin jäsenyyden vastustajien, sillä keskeiset poliitikot ja virkamiehet eivät juuri jäsenyyskritiikkiä viljelleet.   

“Ei-leirin edustajia pidettiin jonkinlaisena outona marginaali-ilmiönä.”

Valtiovalta pyrki antamaan jäsenyyshankkeesta kuvan suunnitelmallisena prosessina, joka olisi luontevaa jatkoa aiemmalle kehitykselle. Kansalliseen yhtenäisyyteen vedottiin läpi prosessin, ja Heikkilän mukaan sen tavoittelu leimasi myös journalismia. Valtavirtamedia pystyi politisoimaan joitain teemoja (esim. maatalous) ja toimimaan epävarmuuden tulkkina EU:n tulevaisuuteen liittyvissä kysymyksissä, mutta mitä lähemmäs äänestyspäivää tultiin, sitä vahvemmin valtavirtamedia samaistui valtionhoitajarooliin, jossa konsensus ja kansallinen yhtenäisyys nähtiin poliittisen johdon tavoin suurimpina arvoina.

Heikkilän mukaan valtavirtamedioiden uutisoinnille oli myös tyypillistä erilaisten teknisten yksityiskohtien, aikataulujen ja laskelmien korostaminen. Heikkilä kutsuu tätä julkisen keskustelun tahdistamiseksi. Tavoitteena oli, että julkisuudessa keskusteltaisiin pääasiassa kulloinkin poliittisissa prosesseissa esillä olevista asioista.

Journalismin huomio kohdistui kulloinkin esillä olleiden prosessin vaiheiden, aikataulujen ja teknisten yksityiskohtien kuvailuun. Se vain vahvisti kuvaa EU-kysymyksen valtiojohtoisuudesta. ’Tosiasioissa’ pitäytymisestä ja asiakokonaisuuksien hallinnasta muodostui prosessin aikana ideaali niin journalisteille kuin kansalaisille. Sen sijaan journalismi sulki ulkopuolelle paljon sellaista epäkorrektia puhetta, kuten ”ryssän pelko” ja ulkomaalaisvastaisuus, jotka esiintyivät yleisesti kansalaisten EU-määrittelyissä.  

Mediatutkija Tuomo Mörän (1999) samaa ajankohtaa kartoittavassa haastattelututkimuksessa useat toimittajat myönsivät, että heidän oli vaikeaa ymmärtää jäsenyyden vastustajien logiikkaa. Ei-leirin edustajia pidettiin jonkinlaisena outona marginaali-ilmiönä, jotka puhuivat paitsi vääristä asioista myös väärällä tavalla. Jotkut toimittajista myös myönsivät jättäneensä tietoisesti juttuja tekemättä jäsenyyden vastustajista.  

Mörän tutkimuksessa toimittajat kertoivat arvostavansa kovia tosiasioita, erityisesti ulko- ja turvallisuuspoliittisia argumentteja, ja jäsenyyden vastustajien argumentoinnissa korostunutta itsenäisyyden menettämisen uhkaa pidettiin tunteellisena argumenttina, eräänlaisena keskustelun tappajana, jolle ei tahdottu antaa näkyvyyttä. Yleisradion uutis- ja ajankohtaisohjelmien sisältöjä tutkineen Iina Hellstenin (1996) mukaan jäsenyyden vastustajat näyttäytyivätkin televisiossa kummallisena EI-kansana, joka vastustaa yleensäkin kaikenlaista edistystä.  

Kaikki edellä kuvattu yhteenlaskettuna ei liene ihme, että suomalaisyleisö piti niin sanomalehtiä kuin sähköisiä viestimiä puolueellisena EU-kysymyksessä. Niiden katsottiin painottavan kyllä-puolen näkemyksiä. Kyllä-puolen vankasta resurssiylivoimasta huolimatta kansalaisten mielipiteet jakautuivat aina äänestyspäivään saakka melko tasan jäsenyyden puolesta ja sitä vastaan. Tähän nähden äänestystuloksen marginaalia – 57 prosenttia puolesta, 43 prosenttia vastaan – voi pitää yllättävänkin selvänä.    

Status quon haastajat ovat vahvistuneet suhteessa eliittiin

Monet etulyöntiaseman kyllä-leirille 90-luvulla muodostaneista tekijöistä olisivat yhä voimissaanjos kansanäänestys EU:sta käytäisiin 2020-luvullaOn oletettavaa, että enemmistö Suomen poliittisesta eliitistä olisi yhä jäsenyyden kannalla. Tapio Raunio ja Mikko Mattila toteavat teoksessa Reunalla vai ytimessä? Suomen EU-politiikan muutos ja jatkuvuus (2017), että suomalaisten puolueiden EU-linjaukset ovat säilyneet kutakuinkin ennallaan jäsenyyden alusta saakka, eikä selkeää EU-kriittisyyden kasvua ole havaittavissa.

Myös kansalaismielipide säilynyt erittäin myönteisenä sekä EU:ta että euroa kohtaan. Elinkeinoelämän valtuuskunnan Evan vuoden 2019 arvo- ja asennetutkimuksessa suomalaisten EU– ja Emu-asenteet olivat myönteisimmät koko jäsenyysaikana. 

EU-myönteistä sanomaa on kuulunut myös suomalaisen etujärjestökentän suunnaltaElinkeinoelämän keskusliitto kertoo verkkosivuillansa uskovansa yhtenäisen EU:n voimaan. Suuret suomalaiset palkansaajajärjestöt – SAK, Akava ja STTK – taas korostivat EU-jäsenyyden moninaisia hyötyjä yhteisessä kannanotossaan, joka julkaistiin vuoden 2019 eurovaalien allaTässäkin suhteessa tilanne reilun 25 vuoden takaiseen näyttää melko lailla muuttumattomalta.  

Ainakin kaksi merkittävää muutosta on kuitenkin tapahtunut sitten 1990-luvun alun. Ensinnäkin Kreikan talousvaikeuksista vuonna 2010 alkanut eurokriisi politisoi Euroopan integraation voimakkaasti ympäri Euroopan ja vaikutukset näkyivät myös Suomessa. Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa Eurooppa-poliittinen jakolinja aktivoitui suomalaisessa politiikassa kunnolla ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1994 kansanäänestyksen. Euroopan unionin talouskriisistä tuli mediassa kevään 2011 hallitseva teema, joka omalta osaltaan siivitti perussuomalaiset vaaleissa kuuluisaan jytkyyn 

Perussuomalaisten nousu merkittäväksi valtapuolueeksi on muuttanut EU-kriittisyyden asemaan suomalaisessa puoluekentässä. Jäsenyyden vastustajien tai siihen nuivasti suhtautuvien joukko ei ole enää 90-luvun tavoin heikosti organisoitunut ja hajanainen joukko kummajaisia, vaan varteenotettava poliittinen voima, jonka muut puolueet joutuvat ottamaan politiikassaan huomioon.  

Toiseksi valtavirtamedioiden ja journalistisen median valta säädellä julkista keskustelua on olennaisesti heikentynyt. Sosiaalinen media tarjoaa laajoille joukoille reaaliaikaisen mahdollisuuden luoda uusia kehyksiä poliittisille kysymyksille, eivätkä politiikka ja siitä tehdyt tulkinnat tule enää määritellyksi vain toimittajien ja poliitikkojen välisessä vuorovaikutuksessa. Politiikan tutkija Yascha Mounkin (2018) mukaan sosiaalisen median vallankumouksellisuus piilee juuri siinä, että se heikentää eliittien kykyä hallita poliittisten keskustelujen agendaa. Status quon haastajat vahvistuvat suhteessa vallitsevaan järjestykseen riippumatta siitä, miltä poliittiselta laitamalta haastaminen tapahtuu. 

Brexit kompassina oman aikamme ilmiöihin 

Heikkilän ja Mörän 90-luvun alun kuvauksissa kuultaa vielä läpi laatumediaan liitetty portinvartijaideaali, jossa journalistinen media toimii eräänlaisena poliittisen korrektiuden ja rationaalisen keskustelun vartijana. On mahdollista, että suomalaisen valtavirtamedian painotukset olisivat vielä 2020-luvullakin jäsenyysmyönteisiä ja jäsenyyteen liittyvät ”kovat faktat” sekä niitä esittävät auktoriteetit saisivat muita enemmän näkyvyyttä. Journalistisella medialla ei kuitenkaan olisi enää samanlaisia mahdollisuuksia jättää tunteellisia, epäkorrekteja tai identiteettipoliittisia näkökulmia käsittelemättä 1990-luvun tavoin, tai ainakin ne läikkyisivät valtavirtajulkisuuteen joka tapauksessa.  

Tuoreen esimerkin tästä tarjoaa Ison-Britannian vuoden 2016 EU-kansanäänestys, jossa juuri ne teemat – identiteettikysymykset, pelko itsenäisyyden menettämisestä, ulkomaalaisvastaisuus – joista keskustelua valtavirtamedia pyrki Suomessa 1990-luvun alussa suitsimaan, nousivat keskustelujen keskiöön. Suomi ei ole Britannia, mutta on syytä olettaa, että identiteettipoliittiset kysymykset korostuisivat myös Suomessa, sillä vastakkainasettelu kansainvälistymistä korostavan liberalismin ja kansallista kulttuuria korostavan konservatismin välillä on noussut yhä keskeisemmäksi jakolinjaksi poliittisessa ilmastossa ympäri maailman 

Britannian EU-kansanäänestysprosessi muistutti myös monin muin tavoin perinteisten portinvartijoiden muuttuneesta roolista. Menestyksekkäästi Britannian EU-eron puolesta kampanjoinut Vote Leave -kampanja käytti lähes koko markkinointibudjettinsa kohdennettuun Facebook-mainontaan. Sosiaalisen median avulla se pystyi sivuuttamaan perinteiset mediat täysin ja viestimään suoraan kannattajilleen. Kampanjan ydinviestit suunniteltiin huolellisesti datapohjaisen testauksen avulla totuusarvoista välittämättä. Kampanja muistetaankin muun muassa räikeistä EU:n kustannuksiin liittyvistä valheista ja tunteisiin vetoavista sloganeistaan.  

Britanniassa ja Yhdysvalloissa käydään yhä jälkipyykkiä PR-yhtiö Cambridge Analyticaan kytkeytyvien datavuotojen ja Venäjän disinformaatio-operaatioiden vaikutuksista vaalien lopputuloksiin. Kohut vaalien turvallisuuden vaarantumisesta havahduttivat ihmiset huomaamaan, että Facebookin ja Googlen kaltaisten teknologiajättien datamassoilla voidaan vaikuttaa kuluttajien lisäksi myös äänestäjiin.  

Tietokoneellista propagandaa tutkinut Philip N. Howard on todennut (2020), että sen paremmin sosiaalisen median kuin perinteisenkään median kautta leviävien sisältöjen vaikutuksia ei tule liioitella. Vuosikymmenten tutkimusten perusteella mediavaikutukset ovat ylipäänsä pieniä pieniä ja vaikeasti todennettavia.

Dis- ja misinformaation vaikutukset näkyvät lähinnä pienissä ja marginaalisissa äänestäjäryhmissä. Jatkuvasti lisääntyvän ja tarkentuvan datan avulla nuo ryhmät ovat kuitenkin entistä helpommin löydettävissä ja tiukoissa vaaleissa pienilläkin marginaaleilla voi olla suuri merkitys. Howardin mukaan esimerkiksi Yhdysvaltain vuoden 2016 presidentinvaaleissa disinformaatiolla vaikuttaminen keskitettiin tarkasti tiettyjen vaa’ankieliosavaltioiden tiettyihin äänestäjäryhmiin, jossa oletetuilla mielipidemuutoksilla arveltiin olevan suurin vaikuttavuus lopputuloksen kannalta.    

Britannian tai Yhdysvaltojen tapahtumat eivät ole yksittäistapauksia, vaan osa laajempaa trendiä. Sosiaalisessa mediassa harjoitettavasta manipulaatiosta on kasvanut iso bisnes. Erilaiset toimijat poliittisista puolueista valtioihin ovat käyttäneet vuodesta 2010 alkaen satoja miljoonia sosiaalisessa mediassa toteutettavien psykologisten operaatioiden ja julkisen mielipiteen manipuloinnin kehitystyöhön ja toteuttamiseen (Howard 2020, 144). Freedom House -järjestön (2019) tietojen mukaan verkkomanipulointia ja erilaisia disinformaatiotaktiikoita on havaittu harjoitettavan vaalien yhteydessä ainakin yli 20 maassa ja määrä kasvaa vuosi vuodelta.  

Vaaliprosessin koskemattomuuden turvaaminen nousisikin epäilemättä suureksi kysymykseksi myös Suomessa, jos kansanäänestys EU:sta päätettäisiin järjestää nyt. Kysymys ei olisi vain siitä, miten pystyttäisiin estämään maan ulkopuolisten toimijoiden häirintä, vaan myös siitä, kuinka onnistuttaisiin kotoperäisen informaatiovaikuttamisen torjunnassa ja varmistettaisiin äänestäjien pääsy luotettavien tietojen äärelle. Oman haasteensa muodostaisi myös mediakulutuksen- ja käytön voimakas eriytyminen ikäryhmittäin. Hahmottuisivatko äänestyksen tärkeimmät teemat ja kysymykset kovin erilaisiksi sen mukaan, vastaanottaisiko henkilö tietoa pääasiassa perinteisen median vai sosiaalisen median välityksellä?  

Uusi kulttuuri on vasta muotoutumassa 

Tuoreeltaan vuoden 1994 kansanäänestyksen jälkeen mediatutkija Ullamaija Kivikuru ja kumppanit (1996) arvioivat Kansa euromyllyssä-teoksessa, että äänestysprosessi olisi sujunut julkisen keskustelun ja kansallisen identiteetin hallinnan näkökulmasta tasaisemmin ja valppaammin, jos se käyty joko 10 vuotta aiemmin tai 10 vuotta myöhemmin. He perustelivat väitettään sillä, että 90-luvun alkupuolella sekä mediajärjestelmä että journalistinen kulttuuri olivat vielä voimakkaassa murrostilassa. Median sääntelyä oli vastikään voimakkaasti purettu ja kansankunta vasta opetteli toimintaa markkinaehtoisemmin toimivassa mediaympäristössä.

Kirjoittajien mukaan kansallinen etu olisi määrittynyt tarkkarajaisempana ja kannanotot olisivat levänneet vankemman järjestökoneiston varassa, jos äänestys olisi järjestetty 10 vuotta aiemmin. Myös kansainväliset virikkeet olisivat saapuneet maahan säännellympinä. Vuonna 1994 vanhat eväät eivät enää toimineet ja uusi kulttuuri oli vasta ummullaan. 

Oman aikamme perspektiivistä arviot 90-luvun alun hallitsemattomuudesta tuntuvat vierailta. EU-kansanäänestyksen aikaisessa mediaympäristössä toimittajien valta kuratoida julkista keskustelua oli kuitenkin huomattavasti nykyistä suurempi ja mediakenttä yhtenäisempi. Hyvänä puolena voi pitää sitä, että mikä tahansa argumentti ei mennyt suodattimista läpi, ja joku sentään katsoi faktojen ja argumenttien laadun perään. Julkinen sfääri ei toiminut pelkästään tunteiden viemänä tai ollut niin haavoittuvainen väärien tietojen leviämiselle kuin nykyään. Huonona puolena taas voi pitää sitä, että relevanttejakin näkökulmia saatettiin jättää käsittelemättä vain sen takia, etteivät ne täyttäneet faktapohjaisuuden ja rationaalisen keskustelun ahtaita kriteerejä. 

On tietysti vaikea arvioida, miten äänestys Suomen EU-jäsenyydestä kääntyisi, jos se järjestettäisiin nyt. Jäsenyyden kannattajilla olisi yhä selvä etulyöntiasema puolellaan, mutta kansanäänestykset ovat yllättäneet vannoutuneet EU-kannattajat ennenkin.  

Edellä esitetyn perusteella voi kuitenkin todeta, että julkisen keskustelun ja kansallisen identiteetin hallinnan näkökulmasta äänestysprosessi tuskin sujuisi 2020-luvun mediamaisemassa yhtään sen tasaisemmin tai valppaammin kuin 1990-luvulla. Päinvastoin 2020-luvun mediaympäristö olisi toimijoille entistä kompleksisempi ja vaikeampi hallita. Kansa euromyllyssä -teoksen kirjoittajien tavoin voikin vain todeta, että 2020-luvun alkupuolella sekä mediajärjestelmä että journalistinen kulttuuri ovat vielä voimakkaassa murrostilassa. Vanhat eväät eivät enää toimi mutta uusi kulttuuri on vasta muotoutumassa.  

Lähteitä

Heikkilä, Heikki (1996). ”Teemmepä kumman päätöksen tahansa…”: EU-keskustelun rakentuminen valtavirtamediassa 1992–1994. Teoksessa Kivikuru, Ullamaija (toim.): Kansa euromyllyssä: Journalismi, kampanjat ja kansalaisten mediamaisemat Suomen EU-jäsenyysprosessissa, 65–106. Yliopistopaino, Helsinki.   

Howard, Philip H. (2020). Lie Machines. How to Save Democracy from Troll Armies, Deceitful Robots, Junk News Operations, and Political Operatives. Yale University Press, New Haven and London.  

KivikuruUllamaija (1996, toim.). Kansa euromyllyssä: Journalismi, kampanjat ja kansalaisten mediamaisemat Suomen EU-jäsenyysprosessissa. Yliopistopaino, Helsinki.   

MounkYascha (2018). The People vs. Democracy: Why Our Freedom is in Danger & How to Save itHarvard University Press, Cambridge.  

Mörä, Tuomo (1999). EU-journalismin anatomia. Yliopistopaino, Helsinki. 

Rauni, Tapio & Mattila, Mikko (2017). Kun yksituumaisuus murenee: EU-politiikan kansallinen valmistelu ja päätöksenteko. Teoksessa Raunio, Tapio & Saari, Juho (toim.): Reunalla vai ytimessä? Suomen EU-politiikan muutos ja jatkuvuus, 52–70. Gaudeamus, Helsinki. 

Raunio, Tapio (2006). Poliittinen järjestelmä: konsensusta kansallisen edun nimissä. Teoksessa Raunio, Tapio & Saari, Juho (toim.): Eurooppalaistuminen: Suomen sopeutuminen Euroopan integraatioon, 41–71. Gaudeamus, Helsinki.   

Mistä on kyse?