Kiihdyttääkö korona talouden uudistumista?

Koronakriisi ajoi maailmantalouden seinään ennennäkemättömällä voimalla. Välittömien toimien jälkeen voimme vähitellen alkaa nähdä kriisin pidemmän aikavälin seurauksia ja pohtia sen antamia opetuksia.
Kuva: Topias Dean, Sitra

Kirjoittajat

Eeva Hellström

Johtava asiantuntija, Ennakointi ja strategia, Sitra

Timo Hämäläinen

Johtava asiantuntija, Ennakointi, Sitra

Julkaistu

Kirjoitussarja

Koronan vaikutukset

Artikkeli on viides osa Koronan vaikutukset -kirjoitussarjassa, jota julkaistaan kesän 2020 aikana. Sarjassa avataan koronan pidempiaikaisia vaikutuksia megatrendien avulla. Tunnistamme keskeisiä kysymyksiä ja valinnanpaikkoja, joista pitäisi parhaillaan keskustella, sillä koronan jälkeisen maailman perustuksia luodaan nyt. Nostamme myös muutoksen ensioireita eli heikkoja signaaleja sekä toivoa herättäviä kehityskulkuja. Kyseinen artikkeli paneutuu koronan vaikutuksiin talouden uudistumistarpeen näkökulmasta.

Taloudellisen toiminnan äkillinen pysähdys, sitä seuranneet massiiviset raha- ja finanssipoliittiset elvytystoimenpiteet sekä kansantalouksien varovainen avaaminen ovat vieneet talouspäättäjien ja median päähuomion. Akuutti kriisi vaatii päätöksentekijöiltä nopeaa toimintaa. Silloin turvaudutaan yleensä jo tuttuihin toimenpidevaihtoehtoihin ja talouden pidemmän aikavälin vaikeiden rakenteellisten ongelmien pohdinta jää helposti varjoon – ainakin lyhyellä aikavälillä. Nyt on kuitenkin jo oikea hetki katsoa pidempää aikaväliä ja asettaa koronakriisi laajempaan kontekstiin ja arvioida sitä suhteessa tunnistettuihin megatrendeihin.

Globaali pandemia on tuorein esimerkki jo vuosia kehkeytyneestä “metakriisistä”. Sen muita ilmenemismuotoja ovat muun muassa ympäristöongelmien kärjistyminen, eriarvoisuuden kasvu, finanssijärjestelmän kriisit, elämäntapasairauksien ja mielenterveysongelmien lisääntyminen, populistijohtajien, ääriliikkeiden ja terrorismin nousu, edustuksellisen demokratian ja siiloutuneen julkishallinnon ongelmat sekä kansainvälisten instituutioiden jämähtäminen paikoilleen.

Metakriisin kaikki ilmenemismuodot heijastavat ns. hallinnan kriisiä, joka on syntynyt siitä, että ihmisten vanhat ajattelu- ja toimintamallit sekä yhteiskunnan perinteiset instituutiot ja rakenteet eivät enää riitä aiempaa pidemmälle erikoistuneen ja kompleksimman arkielämän, talouden ja yhteiskunnan hallintaan. Tutkijat puhuvat ihmismieleen ja yhteiskuntaan syntyneestä “kompleksisuuskuilusta” (Kegan & Lahey 2009; Casti 2012). Talouden ja yhteiskunnan kehitystä ei saada kestävälle pohjalle ennen kuin tämä kuilu saadaan kurottua umpeen. Tämä edellyttää talouden ja yhteiskunnan toimintamallien ja rakenteiden sekä ihmisten osaamisen ja maailmankuvan sopeutumista aiempaa kompleksimpaan ja epävarmempaan maailmaan. Tämä vaatii myös nykyisen talousmallin kriittistä tarkastelua. Käsittelemme metakriisiä, kompleksisuuskuilua ja yhteiskunnan resilienssiä tarkemmin kirjoitussarjan aiemmassa artikkelissa.

Talousjärjestelmän uudistamistarpeesta on keskusteltu maailmalla jo ennen koronakriisiä (esim. Financial Times ja World Economic Forum 2019). Sitran uusimmassa megatrendipäivityksessä korostetaankin talouteen kohdistuvia yhä voimakkaampia muutospaineita, jotka johtuvat erityisesti eriarvoisuuden kasvusta ja ekologisesta kestävyyskriisistä. Talousajattelun uudelleen pohdinnalle on ollut yhä enemmän yhteisymmärrystä, mutta näkemykset uudistamisen laajuudesta ovat vaihdelleet.

Olemme tässä artikkelissa tunnistaneet kolme keskeistä talousajattelun murrosvaiheeseen liittyvää jännitettä, jotka ovat olleet olemassa jo ennen koronakriisiä, mutta jotka koronakriisi on nostanut entistä vahvemmin esille. 1) Kriisin myötä paljastunut globaalin talouden haavoittuvuus on kasvattanut tarvetta vahvistaa yhteiskuntien ja kansantalouksien resilienssiä ja taloudellisen toiminnan diversiteettiä. 2) Talouden diversiteetti edellyttää kulttuurista käännettä markkinoiden ylivallasta kohti yhteisöllisempää sekataloutta, jossa julkisen, yksityisen ja kolmannen sektorin roolit määrittyvät käytännönläheisen yhteistyön kautta. 3) Koronakriisi on korostanut tarvetta siirtyä kestävästä taloudesta korjaavaan ja uusintavaan talouteen, jossa vahvistetaan yhtä aikaa sekä ympäristön tilaa, hyvinvointia että taloudellisten resurssien oikeudenmukaista jakautumista.

Talouden resilienssi vs. tehokkuuden ja kasvun maksimointi

Maailmantaloutta viimeiset sata vuotta hallinneen massatuotantoparadigman keskeisenä tavoitteena on ollut tuotantoprosessien tehostaminen ja sitä kautta saatava tuottavuuden kasvu. Lisätehokkuutta on haettu erityisesti tuotantoprosessin työnjakoa ja mittakaavaetuja kasvattamalla. Viime vaiheessa tämä kehitys on johtanut tuotantoprosessien globalisoitumiseen ja maantieteelliseen erikoistumiseen.

Maailmantalouden globaali työnjako ja tehostaminen on tuonut paljon hyvää kuluttajille ja kehitysmaiden työntekijöille, joita se on nostanut miljoonittain köyhyydestä. Samalla se on kuitenkin myötävaikuttanut vaurauden keskittymiseen ja eriarvoisuuden kasvuun pitkälle kehittyneissä yhteiskunnissa. Äärimmilleen hiotut globaalit tuotantoketjut ovat myös tehneet maailmantaloudesta aiempaa haavoittuvamman. Koronakriisi paljasti tähän liittyvän riskit, kun esimerkiksi terveydenhuollon varusteiden varmuusvarastot eivät olleet riittävällä tasolla, eikä vaihtoehtoisia hankintakanavia ollut löydettävissä riittävän nopeasti.

Aiempaa kytkeytyneempi ja epävarmempi maailma on vaikeasti ennakoitavissa. Perinteinen talousajattelu ei riittävästi huomioi talouden systeemistä ja kompleksia luonnetta sekä sen keskinäisriippuvuuksia ja takaisinkytkentöjä. Menestyminen entistä kompleksimmassa maailmassa vaatii resilienssin, eli iskunkestävyyden, sekä sopeutumis- ja uudistumiskyvyn nostamista tehokkuuden ja kasvun maksimoinnin rinnalle talouden ja yhteiskunnan keskeisenä päämääränä. Talous- ja elinkeinopolitiikassa pitäisikin löytää uusi tasapaino tehokkuuden, uudistumiskyvyn ja resilienssin välillä. Samanlaista talousajattelun uudistamista peräänkuuluttaa myös OECD.

Kompleksisen ja epävarman talouden toimijoilla pitää olla riittävästi vapauksia, vaihtoehtoja ja toimintamahdollisuuksia, jotta he voivat sopeutua yllättäviin ongelmiin ja kriiseihin. Sopeutumiskykyä lisääviä organisatorisia innovaatioita ovat esimerkiksi erilaiset verkostoyhteistyön muodot, liiketoimintaekosysteemit ja alustatalous sekä yhteiskehittäminen, joukkoistaminen ja avoimet innovaatiot.

Iskunkestävyytensä ja toimintavarmuutensa parantamiseen tähtäävät yritykset voivat jatkossa joutua tinkimään pääoman tuoton maksimoinnista, rakentamaan isompia taloudellisia puskureita sekä hajauttamaan tuotantoaan ja toimitusketjujaan useaan paikkaan. Koko kansantalouden resilienssin parantaminen puolestaan vaatii sekä taloudellisen toiminnan diversiteetin eli monimuotoisuuden kehittämistä, että päätöksenteon hajauttamista. Tästä saimme havainto-opetusta jo vuonna 2008 alkaneessa maailmantalouden taantumassa. Elinkeinorakenteeltaan monipuolisempi Ruotsi selvisi siitä paljon Suomea paremmin.

Talouskriisin iskiessä on toivottavaa, että taantuvien yritysten ja liiketoimintojen tilalle löytyy uusia, kehittyviä liiketoimintoja, yrityksiä ja yritysekosysteemejä. Kansantalouden resilienssi ei siis vaadi sitä, että kaikki yritykset selviävät kriiseistä. Myöskään yhden yrityksen sisällä kaikkien liiketoimintojen ei tarvitse olla sopeutumiskykyisiä. Koronakriisissä esimerkiksi ne elintarvike- ja ravitsemusalan yritykset ovat selviytyneet parhaiten, jotka ovat kyenneet muuntamaan liiketoimintamallinsa poikkeusoloihin paremmin soveltuvaksi kehittämällä nouto- tai kotiintoimituspalveluita sekä niiden ympärille rakentuvaa yritysyhteistyötä.

Koronakriisi ei välttämättä ole vienyt maailmantalouden kehitystä monimuotoisempaan ja resilientimpään suuntaan. Maailman suurimpien yritysten joukkoon kuuluvat amerikkalaiset ja kiinalaiset alustayritykset (esim. Facebook, Amazon, Google, Alibaba ja Tencent) ovat olleet koronakriisin voittajia. OECD:n seminaarissa asiantuntijat olivat huolissaan siitä, että koronakriisi ja digitaalisten palveluiden kysynnän kasvu ovat avanneet näille yrityksille mahdollisuuden kasvattaa lisää markkinavoimaansa ostamalla pois heikompia kilpailijoitaan tai valtaamalla niiltä markkinaosuuksia. Kilpailupolitiikka ei ole enää viime vuosina pystynyt vastaamaan digitaalisen talouden asettamiin haasteisiin, kun viranomaiset ovat tinkineet tehokkaan kilpailun tavoitteesta alustajättien kuluttajille tarjoaman edullisen ja laajan tarjonnan vuoksi.

Taloudellinen toiminta voi jatkossa keskittyä entistä enemmän maantieteellisesti erikoistuneisiin ekosysteemeihin. Pitkälle erikoistuneiden tuotantoprosessien toimintavarmuuden varmistamisen ohella maantieteellistä keskittymistä puoltaa niiden vaatima tehokas koordinaatio ja kommunikaatio, jossa läheisyydestä on edelleen selvää hyötyä. Monipuolisen osaamisen ja riittävän läheisyyden vaatimukset korostavat kaupunkien kilpailukykyä pitkälle erikoistuneiden yritysekosysteemien sijaintipaikkana. Ne tekevät kaupungeista myös otollisen toimintaympäristön yhteiskunnan viheliäisten ongelmien ratkaisemisessa.

Markkinavetoisuus vs. sektorien välinen yhteistyö

Talousajattelua pitkään hallinnut uusliberaali, niin kutsuttu Washingtonin konsensus korosti markkinoiden ylivertaisuutta talouden koordinoinnissa. Tämän talousopin mukaan markkinoiden ohjaavalle vaikutukselle annetaan tilaa muun muassa julkisen sektorin budjettikurilla, verouudistuksilla, finanssimarkkinoiden ja ulkomaisten sijoitusten sekä kilpailua koskevan sääntelyn purkamisella, vapaakaupan edistämisellä, yksityistämisellä ja omistajuuden suojan turvaamisella. Vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen tätä mallia on tarkasteltu kriittisesti OECD:tä myöten.

Globaali pandemia on jatkanut finanssikriisin jälkeen syntynyttä suuntausta julkisen sektorin roolin vahvistumisesta taloudessa. Valtion rooli talouden ohjauksessa ja yhteiskunnallisena muutosvoimana on vahvistunut monissa maissa, kun ne ovat poikkeusoloissa joutuneet kiristämään otettaan talouden säätelystä. Koronakriisin aikana on havahduttu siihen, miten taloutta on mahdollista ohjata poliittisilla päätöksillä huomattavasti tavallista voimakkaammin. Samalla kiusaus protektionististen toimenpiteiden käyttöön kotimaisen yritystoiminnan suosimiseksi on kasvanut. Kriisi on myös havahduttanut siihen, että markkinat ja talous eivät yksin määritä yhteiskunnan tulevaisuutta.

Valtiot ovat nyt ratkaisevassa asemassa sen suhteen, millaista taloudellista tulevaisuutta koronan jälkeen rakennetaan. Valtion roolinahan ei ole vain kriisin aiheuttamien tilapäisten markkinahäiriöiden korjaaminen, vaan myös talouden uudistuminen ja kilpailukyvyn vahvistaminen koko yhteiskunnan etua vaalien. Eri puolilla maailmaa laaditaan tällä hetkellä massiivisia tuki- ja elyvytyspaketteja koronakriisistä kärsineen yritystoiminnan ja kansantalouden tukemiseksi. Suomessakin panostetaan vihreään elvytykseen, jolla pyritään samalla uudistamaan talouden rakenteita kestävämmäksi. Vaikka julkisen sektorin rooli talouden ohjauksessa on vahvistunut ja ohjausta suunnataan tukemaan kestävämpää tulevaisuutta, julkisen sektorin tehtävät ja toimintamallit eivät ole vielä merkittävästi uudistuneet. Julkisen sektorin roolin kasvu tarvitsisi nyt rinnalleen uuden vision siitä, millaisia yksityisen, julkisen ja kolmannen sektorin yhteiskunnallisten roolien tulisi olla tulevaisuudessa.

Markkinoiden tehokkuuden ja ylivertaisuuden korostamisen sijaan talouden voidaan tulevaisuudessa nähdä koostuvan erilaisista yksityisen, julkisen ja kolmannen sektorin toimijoista, joiden suhteellinen merkitys ja roolit vaihtelevat toimintaympäristön ja eri toimijoiden vahvuuksien mukaan. Kilpaillut markkinat voidaan tällöin nähdä yhtenä tärkeänä, muttei suinkaan ainoana, tapana organisoida taloudellista toimintaa. Tällaisessa “sekataloudessa” ei siis lähtökohtaisesti priorisoitaisi mitään talouden organisointitapaa yli muiden. Voisiko koronakriisin jälkeinen uusi institutionaalinen tasapaino perustua sektori- ja organisaatiorajat ylittävään yhteistyöhön sekä hyvin käytännönläheiseen, tilannekohtaiseen työnjakoon? Paras yhdistelmä erilaisia organisatorisia vaihtoehtoja etsittäisiin tilanteen mukaan yhteistyössä. Julkishallinnon tehtävä olisi tällöin edistää parhaiden organisatoristen yhdistelmien syntymistä kuhunkin tehtävään.

Uuden tasapainon löytäminen vaatii politiikan tekijöiltä systeemisempää lähestymistapaa. Esimerkiksi ekosysteemipolitiikka sekä missiolähtöinen ja systeemimuutoksia tavoitteleva innovaatiopolitiikka kohdistavat julkisen vallan toimenpiteitä yksittäisistä yrityksistä ja tutkimus- ja kehittämishankkeista yhä enemmän niiden muodostamiin systeemeihin. Jatkossa julkinen sektori voisi toimia nykyistä enemmän eri toimijoiden muodostamien yhteistyöverkostojen ja ekosysteemien tukijana ja mahdollistajana.

Kestävä vs. korjaava ja uusintava talous

Talous on ollut 2000-luvun arvomaailmassa erittäin hallitseva tekijä. Talouskasvu on kuitenkin tapahtunut ympäristön kustannuksella ja vauraus on keskittynyt yhä harvemmille. Viime vuosikymmenten talous- ja ympäristökriisit ovat kiihdyttäneet koko talousmallin uudistamista koskevia pohdintoja. Nyt myös koronakriisi on entisestään korostanut maailmantalouden vanhan, tehokkuuden ja kasvun maksimointiin perustuneen paradigman riskejä, siihen liittyviä rakenteellisia ongelmia sekä talousajattelun uudistamisen tarvetta.

Globaali pandemia on uudella tavalla kasvattanut huolta ja vastuuta ihmisten hyvinvoinnista ja elinympäristöstä. Se on havahduttanut monia ihmisiä ihmiskunnan yhteiseen kohtaloon ja herättänyt heidät yhteistyön tarpeeseen. Taloudelliset arvot ovat joutuneet taka-alalle. Avainkysymys tulevaisuuden suhteen on, miten uudistamme ja ohjaamme taloutta sellaisin toimin, jotka vahvistavat yhtä aikaa sekä ympäristön tilaa, hyvinvointia että taloudellisten resurssien oikeudenmukaista jakautumista (katso esim. Sitran Kestäviä toipumistoimia koronashokkiin -työpaperi). Talouden uudistamisessa olemmekin perimmäisen kysymyksen äärellä: Mikä tulisi asettaa talouden tavoitteeksi: kasvu, hyvinvointi vai ympäristön tilan parantaminen?

Menneen vuosikymmenen talouskeskustelussa on puhuttu paljon niin kutsutusta irtikytkennän tavoitteesta. Sillä tarkoitetaan talouskasvun ja siitä aiheutuvien ympäristöhaittojen välisen kytkennän purkamista. Olemme kuitenkin jo tilanteessa, jossa pelkkä ympäristöhaittojen eli jalanjäljen vähentäminen ei riitä. Talouden sekä ympäristöön että ihmisiin kohdistamien kielteisten vaikutusten, eli jalanjäljen, rinnalla on yhä tärkeämpi kiinnittää huomiota talouden myönteisiin vaikutuksiin eli kädenjälkeen.

Koronan jälkeisessä talouden elvytyksessä tavoitteeksi ei riitä, että talous itsessään voi hyvin ja uudistuu. Tarvitsemme siirtymää korjaavaan ja uusintavaan talouteen. Tällä tarkoitetaan sitä, että talouden tulee sekä korjata syntyneitä vahinkoja (jalanjälkeä) että toimia aktiivisena muutoksen välineenä sekä ihmisten, yhteisöjen että ympäristön elinvoiman eli ekologisen ja sosiaalisen pääoman uusintamisessa (kädenjälki). Ekologinen pääoma eli niin kutsuttu luontopääoma koostuu esimerkiksi luonnonvaroista ja ympäristön laadusta. Sosiaalinen pääoma muodostuu esimerkiksi osaamisesta, sivistyksestä, jaetuista arvoista ja yhteisistä normeista, sosiaalisista verkostoista sekä yhteiskunnallisesta luottamuksesta.

Koronakriisi on ravistellut yhteiskuntia niin syvällisesti ja moniulotteisesti, että se on saattanut muuttaa myös joitain oletuksia, joihin perinteinen talousajattelumme ja talouden ohjauskeinomme pohjautuvat. Koronakriisissä talous, työ, terveys, hyvinvointi, ympäristö, yhteiskuntien eheys, ihmisten ja tavaroiden liikkuvuus, turvallisuus ja kansainväliset suhteet kietoutuvat poikkeuksellisen voimakkaasti yhteen. Kriisin tuomista muutoksista osa on lyhytaikaisia, mutta osasta muodostuu niin kutsuttu uusi normaali. Siksi on syytä arvioida kriittisesti, missä määrin koronakriisin käsittelyssä ja jälkihoidossa voidaan tukeutua aiempien, yhteiskunnallisilta kytkennöiltään rajatumpien kriisien oppeihin talouden käyttäytymisestä, ja miltä osin kriisiä edeltäneet talouden mallinnukset toimivat koronan jälkeisessä uudessa tilanteessa.

Talouden ja sen ohjauskeinojen uudistamisessa törmätään helposti niin kutsuttuihin polkuriippuvuuksiin. Niillä tarkoitetaan tilannetta, jossa menneisyydessä tehdyt päätökset ja rakenteet ovat liian kalliita, hitaita tai vaikeita purkaa. Myös aiemmin tehdyt sijoitukset, eli niin kutsutut uponneet kustannukset, vaikeuttavat usein talouden uudistamiseksi tarvittavaa päätöksentekoa. Mitä enemmän johonkin on jo panostettu, sitä vaikeampaa on hyväksyä jo tehtyyn panostukseen liittyvä menetys. Talouden uudistamisessa onkin tärkeää pyrkiä välttämään uponneiden kustannusten ja haitallisten polkuriippuvuuksien ongelmia. Monia erilaisia vaihtoehtoja kehittävä ja kokeileva talous on resilientimpi kuin vain harvoihin aktiviteetteihin ja toimintamalleihin panostava talous.

Laajoista vaikutuksistaan huolimatta koronakriisi on vain yksi ilmentymä yhteiskunnallisesta metakriisistä, jonka ytimessä on vanhan talousparadigman kestämättömyys sekä vanhojen ajattelu- ja toimintamallien kriisiytyminen aiempaa kompleksisemmassa ja epävarmemmassa maailmassa. Vaikka koronavirus tullaankin ajallaan voittamaan, kestävä kehitys ja hyvinvointi eivät ole mahdollisia pidemmällä aikavälillä ilman nykyisen talousparadigman uudistamista. Muutos ei tapahdu hetkessä, vaan kyse on pitkistä muutoksen trendeistä. Koronan kaltaiset, kaiken pysäyttävät kriisit voivat kuitenkin kasvattaa jo aiemmin kylvetyt muutokset siemenet oraalle.

Nämä luovat toivoa:
Yhteinen kohtalo: Globaali pandemia on herättänyt ihmiset ihmiskunnan yhteiseen kohtaloon ja yhteistyön tarpeeseen. Toivoa kansainvälisen yhteistyön kehittymisestä (esim. pandemiatutkimus tiedemaailmassa).
Havahtuminen nykyisen talousmallin haavoittuvuuteen: Koronakriisi on havahduttanut meidät huomaamaan markkinoiden tehokkuuteen, globaaliin työnjakoon sekä voiton maksimointiin perustuvan talousmallin haavoittuvuuden. Se on korostanut talouden systeemistä luonnetta ja resilienssin tarvetta, mikä saattaa nostaa esiin uudenlaisen talousparadigman.
Valtion vahvistuva rooli: Koronakriisi on vahvistanut julkisen sektorin otetta talouden ohjauksessa. Tämä luo toivoa sille, että myös monia muita aikamme globaaleihin ongelmiin, kuten ympäristökriisiin sekä eriarvoisuuden kasvuun, on mahdollista löytää ratkaisuja yhteisin päätöksin.
Vihreä elvytys: Sekä Suomessa että EU:ssa on kiinnitetty huomiota siihen, miten koronan jälkeistä taloutta voidaan elvyttää edistämällä samalla rakennemuutosta kohtia vihreää taloutta. Tämä luo toivoa tulevaisuuden haasteisiin paremmin vastaavan elinkeinorakenteen kehittymiselle.

 

Näistä olisi tärkeä keskustella juuri nyt:
Minkälaisia toisen ja kolmannen asteen seurauksia koronakriisillä on globaalitalouteen ja Suomen kansantalouteen?
Miten löydämme uuden tasapainon talouden tehokkuuden, uudistumiskyvyn ja resilienssin välillä?
Millaiseksi julkisen, yksityisen ja kolmannen sektorin roolit muodostuvat koronan jälkeisessä ajassa ja mihin suuntaan haluamme niiden uudistuvan?
Miten pääsemme koronan jälkeisessä talouden elvytyksessä ja sopeuttamisessa irti talouden vahingollisista polkuriippuvuuksista?

 

Muutamia ajankohtaisia keskusteluja ja koonteja koronan vaikutuksista talouteen:
BBC:n visuaalinen kooste koronan talousvaikutuksiin
UNIDOn katsaus valtioista ja aloista, joihin koronakriisi iskenyt koviten
PWC:n Globaali top 100 yritystä -listauksen koronapäivitys
Keskustelu ”stakeholder capitalismista”, esim. Mariana Mazzucaton puheenvuoro WEF:n koronatilaisuudessa
Evan tutkimus, jonka mukaan suomalaisten ykkösuhaksi on noussut koronan myötä talouskriisi

Lähteet:

John Casti (2012): X-Events: The Collapse of Everything.

Kegan, Robert & Lisa Laskow Lahey (2009): Immunity to Change: How to Overcome It and Unlock the Potential in Yourself and Your organization.

Lisäksi artikkelissa hyödynnetty muita lähteitä, jotka linkattu suoraan tekstiin.

Kirjoittajat

Eeva Hellström

Johtava asiantuntija, Ennakointi ja strategia, Sitra

Timo Hämäläinen

Johtava asiantuntija, Ennakointi, Sitra

Julkaistu

Suosittelemme

Tästä eteenpäin.

Mistä on kyse?