Kuva: Topias Dean, Sitra

Julkaistu 24.06.2020

Korona paljasti yhteiskunnan haavoittuvuuden

Koronapandemia on tehnyt aiempaa konkreettisemmin näkyväksi keskinäisriippuvaisen maailman, jossa yllätykset ja epävarmuudet lisääntyvät. Pandemia on nostanut keskusteluun resilienssin, kyvyn sietää ja sopeutua kriiseihin, ei vaan varautumisella ja vanhaa varjelemalla vaan myös ajattelu- ja toimintatapoja uudistamalla.  
Kirjoittajat
Johtava asiantuntija, Ennakointi, Sitra
Timo Hämäläinen on Sitran tutkimus- ja ennakointitoiminnan veteraani. Hänen työpöydällään on tällä hetkellä arvon luomiseen ja kilpailukykyyn, uudenlaiseen elinkeino- ja innovaatiopolitiikkaan sekä talouden ja yhteiskunnan murrokseen liittyviä teemoja.
Kirjoittajan profiilisivu: Katri Vataja
Johtaja, Strategia ja Ennakointi, Sitra
Katri vastaa Sitrassa vaikuttavuusarvioinnista ja strategiaprosessien fasilitoinnista. Hänen tehtävänään on varmistaa, että arviointien kautta saadaan korkealaatuista tietoa strategisen johtamisen tueksi, toiminnan kehittämiseksi ja kestävän hyvinvoinnin edistämiseksi.
Kirjoitussarja

Koronan vaikutukset

Artikkeli on osa Koronan vaikutukset -kirjoitussarjaa, jota julkaistaan kesän 2020 aikana. Sarjassa avataan koronan pidempiaikaisia vaikutuksia megatrendien avulla. Tunnistamme keskeisiä kysymyksiä ja valinnanpaikkoja, joista pitäisi parhaillaan keskustella, sillä koronan jälkeisen maailman perustuksia luodaan nyt. Nostamme myös muutoksen ensioireita eli heikkoja signaaleja sekä toivoa herättäviä kehityskulkuja. Kyseinen artikkeli paneutuu koronan vaikutuksiin etenkin postnormaalit ajat -metatrendin kautta.

Pandemian pitkän aikavälin vaikutusten kannalta keskeinen kysymys on, muuttaako pandemia teollisen ajan lineaarista, tehokkuutta ja optimointia vaalivaa ajattelua? Entä kehittyykö politiikka siten, että se huomioi shokkien systeemisen alkuperän ja vaikutukset? Voisiko koronakriisi lisätä ymmärrystä ja keskustelua ennakoivan muutosvalmiuden lisäämisestä yhteiskunnan eri tasoilla?

Monet ihmiset ovat nyt hämillään, osa jopa ahdistuneita tai peloissaan. Tuntuu kuin maailma olisi mennyt sekaisin. Vanhat ajattelu- ja toimintamallit eivät enää toimi, maailma on muuttunut ennakoimattomaksi ja oma tulevaisuus saattaa olla usvan peitossa. Finanssikriisi, terrorismi, sisällissodat, globaalit muuttoliikkeet, eriarvoisuuden ja mielenterveysongelmien kasvu, kriisistä toiseen kompuroivat hallitukset, populistien ja itsevaltiaiden valtaannousu, luonnon ääri-ilmiöt – ja nyt koko ihmiskunnan pysäyttänyt pandemia. Mitä ihmettä maailmassa oikein tapahtuu? Miten tapahtumia voisi ymmärtää paremmin ja mitä tästä koronakriisistä voisi oppia tulevaisuutta varten?

Yllätysten ja epävarmuuksien aika

Tulevaisuudentutkijat ovat kuvanneet tätä yllätysten, epäjatkuvuuksien ja ristiriitaisuuksien maailmaa postnormaaliksi ajaksi. Sitran Megatrendit 2020 -raportissa postnormaaliutta kutsutaan Metatrendi Metatrendit ovat kaikkia megatrendejä läpileikkaavia muutoksia. Sitran Megatrendit 2020 -selvityksissä esitellään kolme metatrendiä: siirtyminen postnormaaliin aikaan, tunteiden merkityksen korostuminen ja jännitteet kytkeytyneisyyden ja eriytymisen välillä. , useista erilaisista kehityskuluista kumpuavaksi muutosvoimaksi, joka yhdistää erilaisia muutosvoimia ja vaikuttaa siten yhteiskunnan trendeihin ja Megatrendi Useista ilmiöistä koostuva yleinen kehityssuunta, laaja muutoksen kaari, kuten esimerkiksi ekologinen kestävyyskriisi. Megatrendien nähdään usein tapahtuvan globaalilla tasolla ja kehityssuunnan uskotaan usein jatkuvan samansuuntaisena. .

Koronapandemia on malliesimerkki postnormaalin ajan ilmiöstä. Asiat, joita moni piti ennen koronaa ”normaalina”, muuttuivat tai niiden perustukset horjuivat kertarysäyksellä. Koronakriisi voikin olla monelle konkreettinen herätys ja murroskohta, josta vanhaan ei ole paluuta, mutta “uusi normaali” on vielä rakentamatta. Se on seurausta useasta samanaikaisesti tapahtuvasta ja toisiinsa vaikuttavasta tekijästä. Koronapandemia on tehnyt konkreettisesti näkyväksi keskinäisriippuvaisen maailman, jossa kriisien nopeudella ja laajuudella on massiiviset, jopa kaoottiset vaikutukset. Global X Networkin systeemikartta ja skenaariot havainnollistavat hyvin koronanpandemian keskinäisriippuvaisuuksia ja niiden mahdollisia vaikutuksia.

Pandemioiden mahdollisuus on tiedostettu niin ennakoinnissa, globaaleissa riskiarvioissa kuin epidemiologien analyyseissa. Miksi koronaviruspandeamia pääsi kuitenkin yllättämään? Thomas L. Friedman selittää tätä The New York Timesin kolumnissa kuvaamalla koronaa mustaksi elefantiksi. Se on ilmiö, jossa yhdistyy musta joutsen ja elefantti huoneessa. Tuho, joka tiedettiin, mutta jota ei haluttu nähdä. Hän kuvaa, kuinka tilanteeseen ovat johtaneet lukuisat ihmisten tekemät päätökset ja arvovalinnat. Näiden taustatekijöiden ja kokonaiskuvan ymmärtäminen on tärkeää siksi, että muitakin kriisejä voi vaania kulman takana.

Sukelletaan seuraavaksi tarkemmin näihin epävarman ja yllätyksellisen maailman taustoihin ja valinnan paikkoihin.

Monimutkainen ja keskinäisriippuvainen maailma

Systeemitutkijat ovat puhuneet ”metakriisistä” tai ”täydellisestä myrskystä”, jossa useampi samanaikainen kriisi kietoutuu vahvasti yhteen. Heidän mukaansa olemme nyt historiallisessa murroskohdassa, jossa vanhat ajattelumallit ja organisoitumistavat eivät enää riitä yhteiskunnan kasvaneen Kompleksisuus Kompleksisuus kuvaa tilaa, joka ei ole täysin deterministinen, mutta ei myöskään täysin satunnainen. Kompleksisuus ilmenee järjestelmän dynaamisuuden ja eri osien välisen vuorovaikutuksen seurauksena, ja sitä luonnehtii kyky muuttua ja sopeutua järjestelmä sisäisiin ja ulkoisiin tekijöihin. Yleensä järjestelmän kompleksisuus syntyy järjestelmän osien välisestä vuorovaikutuksesta, eikä niinkään osien omista ominaisuuksista. Termiä käytetään useilla tieteenaloilla teoreettisesta fysiikasta yhteiskuntatieteisiin ja ekologiaan. ja epävarmuuden hallintaan. On syntynyt ”kompleksisuuskuilu” aiempaa monimutkaisemman maailman ja vanhojen ajattelu- ja toimintamallien välille. Kompleksisuus viittaa nimenomaan monien asioiden ja toimijoiden samanaikaiseen keskinäisriippuvuuteen ja yhteenkietoutuneisuuteen. (Casti 2012)

Yhteiskuntien kompleksisuutta ja epävarmuutta ovat kasvattaneet monta samansuuntaista trendiä: talouden globalisoituminen, yhteiskunnan rakennemuutos, uuden viestintäteknologian kiihdyttämä muutosnopeus, päättäjien infoähky sekä globaali väestönkasvu ja ihmisten liikkuvuuden lisääntyminen. Talouden globalisaatio ja kansainvälisten markkinoiden kasvu ovat tehneet mahdolliseksi tuotantoprosessien ennennäkemättömän pitkälle menevän erikoistumisen, työnjaon ja keskinäisriippuvuuden. Koronakriisi on nyt tuonut ennen näkemättömällä tavalla esille esimerkiksi alihankintaketjujen suuren taloudellisen merkityksen. Vallitseva tilanne on virittänyt globaalin keskustelun äärimmilleen viedyn taloudellisen työnjaon ja tehokkuusajattelun riskeistä yllättävien shokkien iskiessä. Koronanaikaisena signaalina ja yhdenlaisena vastatoimena onkin nähty myös ruohonjuuritason aloitteita ruokaketjujen lyhentämiseksi.

Yritystoiminnan kansainvälistyminen ja tietotekninen vallankumous ovat ajaneet hyvinvointivaltioiden perinteisesti vakaat yhteiskuntajärjestelmät ja instituutiot murrokseen, mikä on luonut yhteiskuntaan uudenlaista epävarmuutta. Uusi tietoteknologia on myös nopeuttanut kaikenlaisia tuotanto- ja muutosprosesseja, mikä on lisännyt yhteiskunnan ”kellotaajuutta” ja informaatiotulvaa. Globaali väestönkasvu ja ihmisten kasvanut maantieteellinen liikkuvuus ovat lisänneet ihmiskunnan vuorovaikutusta. Kukapa olisi ennen koronapandemiaa arvannut, kuinka kytkeytynyt kiinalainen Wuhanin kaupunki on muuhun maailmaan.

Kompleksisuuskuilun kasvu on ajanut vanhat toimintamallit kriisiin.

Kompleksisuuskuilun kasvu on vuosituhannen vaihteen jälkeen ajanut vanhat toimintamallit kriisiin yhteiskunnan kaikilla tasoilla. Ihmisten elämänhallinnan ongelmat ovat kasvaneet, hierarkkiset organisaatiot ovat vaikeuksissa, siilomainen ja byrokraattinen julkishallinto ei selviä yhteiskunnan viheliäisistä ongelmista, demokratia on kriisissä ja kansainväliset järjestöt ovat jämähtäneet paikoilleen globaalien ongelmien kanssa. Globaali pandemiakriisi kietoutuu monin tavoin yllä mainittuihin laajoihin kehityskulkuihin, niitä joko vahvistamalla, heikentämällä tai nostamalla uudenlaisia jännitteitä esiin.

Nykyinen murroskausi ei kuitenkaan ole ainutlaatuinen. Vastaavia murroskausia on ollut aiemminkin ihmiskunnan historiassa. Yhteiskuntien kehitys on vuosituhansia kulkenut kohti laajempaa elinpiiriä, mikä on mahdollistanut aiempaa suuremman työnjaon, vaihdannan ja tuottavuuden – ja samalla kasvattanut yhteiskuntien keskinäisriippuvuutta ja monimutkaisia vuorovaikutussuhteita.

Ihmiskunnan historiassa on ollut pitkiä tasaisen kehityksen vaiheita, jolloin ihmisten maailmankuvan, arvojen, normien ja organisoitumistapojen ei ole tarvinnut suuremmin muuttua. Pääosin metsästykseen ja keräilyyn tai maatalouteen perustuneet kehitysvaiheet ovat tästä hyviä esimerkkejä. Jossakin vaiheessa kasvavaa elinpiiriä, työnjakoa ja kompleksisuutta ei kuitenkaan enää ole pystytty hallitsemaan vanhojen ajattelumallien, organisoitumistapojen ja instituutioiden avulla vaan ne ovat ajautuneet kriisiin. Kompleksisuuskuilu on kasvanut liian suureksi. Amerikkalainen historioitsija Joseph Tainter selittää tällä mm. Rooman valtakunnan ja Maya kulttuurin romahtamista The Collapse of Complex Societies -kirjassaan. Näin huonosti ei kuitenkaan tarvitse käydä nykyisessä murroksessa.

Resilienssin tarve korostuu

Keskinäisriippuvaisessa, pitkälle verkottuneessa maailmassa pandemian kaltaisten shokkien vaikutukset ovat dramaattisia. Ne leviävät nopeasti ja osuvat järjestelmien heikkouksiin. Siten ne koettelevat niin ihmisten kuin kokonaisten yhteiskuntienkin kestävyyttä. Kuten nyt koronakriisissä, vakaampien aikojen kilpailukykytekijät, esimerkiksi tuotantoprosessien optimointi ja tehostaminen, tai vaikkapa siirtolaistyövoima, voivat osoittautua heikkoudeksi.

Pandemiakriisi on nostanut keskusteluun Resilienssi Ihmisten ja yhteisöjen kyky toimia muuttuvissa olosuhteissa, kohdata häiriöitä ja kriisejä ja palautua niistä. . Resilienssille on monia määritelmiä, mutta yleisesti sillä tarkoitetaan yksilön, yhteisön tai yhteiskunnan kykyä ylläpitää toimintakykyä muuttuvissa olosuhteissa sekä valmiutta kohdata häiriöitä ja kriisejä ja palautua niistä. Suomalaistutkijat ovat ehdottaneet “mukautumisvalmiutta” resilienssin suomenkieliseksi vastineeksi

Resilienssitutkijoiden mukaan useat valtiot ja kansainväliset organisaatiot ovat ottaneet resilienssin keskeiseksi osaksi turvallisuusstrategioitaan. Tällöin puhutaan yleensä kokonaisresilienssistä, joka koostuu yksilöistä, yhteisöistä, valtioista ja instituutioista – toisiinsa kytkeytyneenä. Resilienssi nähdään vastauksena monimutkaisiin, usein vaikutuksiltaan kansallisvaltioiden rajat ylittäviin kriiseihin, joita poliittiset yhteisöt nykyisessä maailmanjärjestyksessä kohtaavat. Resilienssi ei ole vain kriisin keskellä toimimista, vaan sitä voidaan tarkastella prosessina, johon sisältyy kriisinsietokyvyn ja kriiseistä palautumisen ohella myös ennakoiva sopeutuminen toimintaympäristön muutoksiin, sekä niitä tukevat oppimisprosessit.

Monet ovat muistuttaneet, ettei ”ennalleen toipuminen” ja paluu vanhaan ole enää koronan jälkeen mahdollista, eikä toivottavaakaan, sillä globaalit kestävyysongelmat vaativat yhteiskuntien kokonaisvaltaista uudistumista. Resilienssitutkijat Tapio Juntunen ja Ari-Elmeri Hyvönen toteavat analyysissaan, että koronan aikaiset politiikkatoimet ovat keskittyneet vahvasti yhteiskunnan iskunkestävyyteen ja julkiseen talouteen ja keskustelu yhteiskunnan sopeutumista ja mukautuvaa oppimista edesauttavista piirteistä on ollut toistaiseksi vähäistä.

Miten vahvistaa resilienssiä?

Miten voisimme parantaa kansalaisten, organisaatioiden ja yhteiskunnan tulevaisuutta ennakoivaa muutosvalmiutta sekä sopeutumis- ja palautumiskykyä nopeasti muuttuvassa toimintaympäristössä ja kriiseissä? Resilienssin parantamiseksi on tarpeen pohtia, miten edellä kuvattua kompleksisuuskuilua voidaan kuroa umpeen. Sitä voidaan analysoida tarkemmin Ross Ashby’n “riittävän monimuotoisuuden lain” (law of requisite variety) avulla. Sen mukaan asiat pysyvät päätöksentekijän tai organisaation hallinnassa niin kauan, kun sillä on vähintään yhtä paljon hyviä toimintavaihtoehtoja kuin vastaan tulee yllättäviä haasteita ja ongelmia. Jos vaihtoehtoja on vähemmän, tulee jossain vaiheessa vastaan ongelma, josta ei enää selvitä ja systeemi ajautuu kriisiin. Tämä on nykyään valitettavan usein tilanne eri toimijoilla aiempaa monimutkaisemmassa maailmassa. Systeemi ja tilanne eivät enää ole hallinnassa.

Resilienssin vahvistamista voi tarkastella kahden päästrategian kautta. Ensimmäinen niistä on systeemin yksinkertaistaminen, olkoonpa se sitten ihmisen arkielämä, yrityksen tuotantoprosessi tai koronapandemian leviäminen. Tämä helpottaa monimutkaisuuden hallintaa ja sopeuttaa haasteellisen tilanteen käytettävissä oleviin voimavaroihin. Esimerkiksi koronan mukanaan tuoma etätyö ja pakon edessä tapahtuva ”kotoilu” ovat voineet vähentää monen kiireisen ihmisen stressiä ja arjen kaoottisuutta. Tuotannon palauttaminen kotimaahan voi puolestaan helpottaa kansainvälisen yrityksen tuotantoprosessien hallittavuutta. Rajojen sulkeminen, matkustusrajoitukset, ravintoloiden sulkeminen sekä aktiivinen testaus, jäljitys ja karanteenit yksinkertaistivat Suomen hallituksen tehtävää koronaviruksen hallinnassa. Päätöksentekoa ohjasi terveyden ja ihmishenkien priorisointi. Kuten viheliäisille ongelmille on tyypillistä, myös koronaviruksen hallinnalla rajoitustoimet aiheuttivat uusia ongelmia toisaalle, kuten talouteen ja sosiaaliseen elämään.

Toinen strategia vahvistaa resilienssiä on ihmisten tai organisaatioiden toimintamahdollisuuksien ja vaihtoehtojen kasvattaminen niin, että ne pystyvät vastaamaan aiempaa kompleksisemman maailman haasteisiin. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi päätöksenteon hajauttamista organisaatioissa, arjen hallintaa helpottavien palveluiden kehittämistä tai yritystoiminnan tarpeettoman sääntelyn karsimista. Myös varmuusvarastojen ylläpitäminen sekä useamman rinnakkaisen tavarantoimittajan hankkiminen ovat esimerkkejä keinoista lisätä toimintavaihtoehtoja ja resilienssiä. Tähän strategiaan pohjautuu esimerkiksi WISE-tutkimushankkeen politiikkasuositus  osittain päällekkäisten toimintojen hyväksymisestä kriittisten toimintojen osalta. Tulevaisuuden resilienssin kannalta keskeinen kysymys on, mitä on omavaraisuus ja huoltovarmuus keskinäisriippuvaisessa maailmassa.

Resilienssin vahvistamisessa voidaan tehdä kahdenlaisia virheitä. Ensinnäkin, liiallinen yksinkertaistaminen on virhe, sillä liian yksinkertaiset selitykset ja mallit eivät anna realistista kuvaa ongelmasta ja johtavat siten harhaan ja mahdollisesti ongelmien kärjistymiseen tai siirtymiseen toisaalle. Kärjekäs yksinkertaistaminen on kuitenkin taktiikka, jota monet populistipoliitikot ja itsevaltiaat käyttävät tietoisesti. Yksinkertaisille selityksille ja ratkaisuille on nyt paljon kysyntää, kun nopea yhteiskunnallinen murros hämmentää ja ahdistaa ihmisiä. Hämmentäminen on myös tietoista vallankäyttöä, kuten Megatrendit 2020 -selvityksessä todettiin. Käytännön toimintajärjestelmien yksinkertaistaminen voi puolestaan vaatia työnjaosta tinkimistä, mikä saattaa heikentää niiden innovatiivisuutta ja tuottavuutta. Näin voi käydä esimerkiksi kansainvälisten yritysten palauttaessa toimintojaan kotimaahan.

Toinen virhe resilienssin parantamisessa liittyy vaihtoehtojen ja puskurien liialliseen kehittämiseen. Se voi vähentää toiminnan tehokkuutta ja syödä resursseja muista tarpeellisista toiminnoista ja tulevaisuuteen kohdistuvista investoinneista.  Siksi onkin pohdittava, miten erilaisilla investoinneilla ja uudistuksilla voidaan samanaikaisesti myös vahvistaa tulevaisuuden toimintakykyä. Tässä suunnassa nyky-yhteiskunnilla on vielä paljon parannettavaa, sillä vuosikymmeniä kestänyt toimintamallien tehostaminen on vähentänyt niiden monimuotoisuutta ja vaihtoehtoisia toimintamahdollisuuksia.

Koronakriisin myötä tulevaisuus näyttäytyy epävarmemmalta ja jännitteiseltä, mutta samalla myös avoimemmalta. Tulevaisuudentutkijoiden puheissa korostuukin huoli siitä, ettei kriisi menisi hukkaan paremman tulevaisuuden näkökulmasta. Toisien sanoen kyse on siitä, millaisia uudistumisen, oppimisen ja kehittymisen mahdollisuuksia kriisissä avautuu ja miten niihin tartutaan.

Jatkuvan oppimisen merkitys

Resilienssin vahvistaminen uudistamisen kautta tarkoittaa paitsi rakenteellisia muutoksia, myös uudenlaisia ajattelumalleja ja jatkuvaa oppimista. Isojen, ylhäältä ohjattujen rakenteellisten uudistusten aikaansaaminen on ollut viime vuosina hankalaa (esim. sote-uudistukset). Kestävän hyvinvoinnin ja yhteiskunnan resilienssin vahvistaminen edellyttää rakenteellisia ja esimerkiksi lainsäädännöllisiä uudistuksia, mutta niiden edistämisessä on tarve liikkua enemmän myös koordinoidun kokeilutoiminnan ja yhteisten oppimisprosessien suuntaan. Uusia parempia toimintamalleja ja rakenteita kannattaa etsiä jatkuvan käytännönläheisen kokeilutoiminnan ja yhdessä kehittämisen avulla. Täydellisiä tai lopullisia ratkaisuja ei ole olemassa, kun maailma ympärillä muuttuu nopeasti.

Jotta yhteiskunnan viheliäisiin ongelmiin ja yllättäviin haasteisiin voidaan jatkossa paremmin vastata, tarvitsevat niin kansalaiset, päätöksentekijät ja organisaatiot lisää vaihtoehtoja ja toimintamahdollisuuksia. Vaihtoehtojen ja toimintamahdollisuuksien kasvattamisen tarve on viime vuosina näkynyt yritysmaailman lisäksi myös julkisella sektorilla esimerkiksi avoimina innovaatio- ja yhteiskehittelyprosesseina, verkostoyhteistyön yleistymisenä sekä kokeilutoiminnan lisääntymisenä. Nämä ovat käytännön toiminnasta nousevia keinoja lisätä päätöksenteon tieto- ja osaamispohjan monipuolisuutta ja joustavuutta, mikä parantaa organisaatioiden sopeutumis- ja uusiutumiskykyä.

Käytännön kokeilu-, kehitys- ja oppimisprosessit tukevat myös ajattelumallien uudistumista. Niiden avulla rakennetaan syvällistä ymmärrystä ongelmien juurisyistä ja vuorovaikutussuhteista. Parhaimmillaan tällaisissa prosesseissa onnistutaan yhdistämään erilaisia tiedon tyyppejä ja asiantuntemusta – käytännön kokemuksia ja toimintaympäristöön liittyvää tietoa, tutkimustietoa ja julkishallinnon osaamista.

Käytännön kokeilu- ja kehittämistoiminnasta voidaan tunnistaa ja kiteyttää uusia yleistettävissä olevia oppeja, periaatteita ja ajatusmalleja, joiden avulla voidaan jatkossa ymmärtää ja vähentää asioiden kompleksisuutta samankaltaisissa tilanteissa. Juuri nyt onkin keskeistä pohtia, mitä voimme oppia koronakriisin kokemuksista tulevia kriisejä silmällä pitäen. Juntunen ja Hyvönen muistuttavat, että koronakriisistä saatujen oppien avulla on mahdollista toteuttaa yhteiskunnan pitkän aikavälin kriisinsietokykyä vahvistavia uudistuksia.

Koronakriisi on osoittanut, miten globaali kriisi vaatii myös yksilöiltä kykyä sopeutua muuttuviin olosuhteisiin ja sietää ja käsitellä lisääntynyttä epävarmuutta. Monitieteinen tiedepaneeli on kiinnittänyt siihen huomiota erityisesti lasten ja nuorten osalta. Yksilöiden kannalta kysymys on erityisesti postnormaalin ajan ja metakriisin asettamista uusista haasteista ihmisten henkiselle kapasiteetille ja sietokyvylle. Harvardin yliopiston Robert Kegan ja Lisa Laheyn mukaan kuilu nykymaailman monimutkaisuuden ja ihmisten henkisen kapasiteetin välillä on kasvanut viime vuosikymmeninä. Tämä vaikeuttaa merkittävästi kompleksisuuskuilun umpeen kuromista, sillä omien ajattelumallien monimuotoisuuden kasvattaminen sekä erilaisia näkökulmia ymmärtävän ja hyväksyvän maailmankuvan omaksuminen voi edellyttää ihmisiltä henkistä kasvua. Tällainen ”vertikaalinen kasvu” ja maailmankuvan kehittäminen on suuri haaste tulevaisuuden koulutusjärjestelmälle ja elinikäiselle oppimiselle, josta on puhuttu pääasiassa uusien työelämän taitojen hankkimisen näkökulmasta.

Yksilön henkisellä kasvulla ja maailmankuvan monipuolistumisella voisi olla ratkaiseva vaikutus yhteiskunnan viheliäisten ongelmien ratkaisemiseen (esim. ympäristöongelmat, eriarvoisuuden kasvu, mielenterveysongelmat). Näiden ongelmien ratkaiseminen vaatii ongelmien juurisyiden ja yhteiskunnallisten vaikutusten monipuolista hahmottamista, erilaisten sidosryhmien näkökulmien ja arvojen ymmärtämistä ja hyväksymistä sekä hyvää yhteistyökykyä erilaisten ihmisten ja ryhmien kanssa.

Toivon lähteitä

Suomalainen yhteiskunta ja päätöksenteko on osoittanut toimivuutensa koronapandemian kaoottisissa olosuhteissa. Hallitus ja viranomaiset onnistuivat kriisin alkuvaiheen jälkeen luomaan järjestyksen, jossa virus näyttäisi olevan hallinnassa ja erityisterveydenhuollon kapasiteettia ei ylitetty. Suomi pärjäsi kohtuullisen hyvin myös 1990-luvun talouskriisin ja vuonna 2008 alkaneen finanssikriisin hoidossa. Suomalainen yhteiskuntamalli on menestynyt hyvin myös vakaammassa toimintaympäristössä. Köyhästä maatalousyhteiskunnasta kehittyi muutamassa vuosikymmenessä yksi parhaiten pärjäävistä yhteiskunnista maailmassa. 2000-luvun alkupuolella se nousi jo kansainvälisten kilpailukyky- ja hyvinvointivertailujen kärkeen. Sen sijaan aiempaa kompleksisempaan ja epävarmempaan postnormaaliin maailmaan sopeutuminen on Suomelle uusi haaste.

Kriisit ja yllätykset tulevat haastamaan yksinkertaisempaan ja vakaampaan maailmaan kehitettyjä yhteiskuntarakenteita ja toimintamalleja myös tulevaisuudessa. Viruksia voi tulla tulevaisuudessa lisää, ehkä pahempiakin. Nykyisessä maailmassa kriisit eivät myöskään pysähdy kansallisvaltioiden rajoille. Miten sairauksien tai kriisien globaalia leviämistä voidaan estää ilman, että turvaudutaan “uusimpivaaralaisuuteen” rajoja sulkemalla ja liikkumista rajoittamalla? Koronapandemia on esimerkki globaalista kriisistä, joka koskee kaikki maailman ihmisiä ja edellyttää siksi kansainvälistä yhteistyötä ja luottamusta kansainvälisiin instituutioihin. Koronakriisin yhteydessä on tunnistettu tarve esimerkiksi uudenlaisille luottamusmekanismeille ja ennakkovaroitus- ja vastatoimijärjestelmille (vrt. tsunamin jälkeen rakennetut järjestelmät). Voisiko koronakriisi toimia muutoksen katalyyttina siten, että siitä saatujen oppien kautta voitaisiin vahvistaa pitkän aikavälin kriisinsietokykyä, mukaan lukien kansainvälinen monenkeskinen yhteistyö?

Tulevaisuudessa meidän täytyy osata varautua myös sellaiseen, mistä nyt ei vielä tiedetä lainkaan, ja siksi OECD:n raportti suosittaa systeemistä lähestymistapaa yhteiskuntapolitiikkaan. Suomalainen WISE-tutkimushanke nostaa esiin, että pandemia on kansanterveydellinen kriisi, johon on voitu varautua järjestelmällisemmin kuin mitä pitkällä aikajänteellä yleistyviin sosio-ekologisiin murroksiin, kuten ilmastonmuutokseen tai luonnon monimuotoisuuden vähenemiseen. Pandemian seurauksena asiantuntija- ja ennakointitiedon merkitys ja arvostus voivat korostua, samoin tarve tulevaisuusajattelulle ja systeemisille lähestymistavoille. Resilienssiä ei vahvisteta menneisyyteen nojaamalla vaan rakentamalle kestävämpää tulevaisuutta, joka huomioi sekä isot kehityskulut ja niiden tuomat haasteet, mutta myös heikot signaalit ja villit kortit.

Yhteenvetona voimme todeta, että uudenlaisessa toimintaympäristöissä menestymiseksi tarvitaan ajattelumallien monipuolistumista, henkistä kasvua, erilaisten näkemysten ja arvojen ymmärtämistä sekä uudenlaista yhteistyökykyä ja luottamusta yli sektori-, sidosryhmä- ja kansallisvaltiorajojen. Yrityksiltä, järjestöiltä ja julkishallinnolta tarvitaan uusia toimenpiteitä kansalaisten ja organisaatioiden toimintamahdollisuuksien parantamiseksi sekä kokeilu- ja oppimisprosessien kehittämiseksi. Tavoitteena tulisi olla uusi, kestävämpi tasapaino yhteiskunnan tehokkuuden ja sopeutumiskyvyn välillä. Kokonaisresilienssin kannalta on tärkeää, että ihmisten luottamus perusturvaan ja tulevaisuuteen säilyy myös epävarmuuden lisääntyessä.

Nämä luovat toivoa:

Kiinnostus ennakointiin ja tulevaisuusajatteluun sekä systeemiajatteluun: resilienssiä ei vahvisteta menneisyyteen nojaamalla vaan rakentamalle kestävämpää tulevaisuutta, joka huomioi sekä isot kehityskulut ja niiden tuomat haasteet mutta myös villit kortit ja heikot signaalit, koronapandemian kaltaiset ilmiöt.
Tiedon arvostus ja käyttö voivat lisääntyä. Kyse ei ole niinkään ennakointi- ja asiantuntijatiedon saatavuudesta, vaan siitä, miten tulevaisuutta koskevaa tietoa hyödynnetään tämän päivän päätöksenteossa ja toiminnassa.
Muuttaako keskinäisriippuvuuden ja systeemisyyden näkyväksi tulo teollisen ajan lineaarista, tehokkuutta ja optimointia vaalivaa ajattelua? Kehittyykö politiikka siten, että se huomioi shokkien systeemisen alkuperän ja vaikutukset?
Koronan aikana nähty solidaarisuutta, empaattisuutta ja yhteisöllisyyttä vahvistavia toimia ja itseorganisoituvaa toimintaa, mikä voi lisätä sosiaalista koheesiota.
Koronavirus muutoksen katalyyttina. Oppien kautta on mahdollistaa toteuttaa yhteiskunnan pitkän aikavälin kriisinsietokykyä vahvistavia uudistuksia.

 

Näistä olisi tärkeää keskustella juuri nyt:

Miten hyödynnämme koronakriisin paljastamaa tarvetta resilienssin vahvistamiseksi eri tasoilla ja muiden kriisien, kuten ilmastonmuutoksen, hallitsemiseksi?
Mitä ihmisten pärjääminen kompleksisessa maailmassa edellyttää?
Miten kansainvälistä yhteistyötä voidaan kehittää globaalien kriisien ja shokkien hallinnassa.
Miten vahvistetaan ihmisten luottamusta tulevaisuuteen, ja toisaalta kykyä ymmärtää ja toimia epävarmuudessa?
Mitä on omavaraisuus keskinäisriippuvaisessa maailmassa?

Lähteet:

John Casti (2012): X-Events: The Collapse of Everything; Robert Kegan ja Lisa Laskow Lahey (2009), Immunity to Change: How to Overcome It and Unlock the Potential in Yourself and Your Organization.

Lisäksi artikkelissa hyödynnetty useita lähteitä, jotka linkattu suoraan tekstiin.

Mistä on kyse?