Lausunnot
Arvioitu lukuaika 5 min

Sitran lausunto ekologisista kompensaatioista

Ympäristöministeriön asetus vapaaehtoisesta ekologisesta kompensaatiosta on tärkeä tarkennus pelisääntöihin.

Kirjoittajat

Lasse Miettinen

Johtaja, Kestävyysratkaisut

Tatu Torniainen

Johtava asiantuntija, Luonto ja talous

Julkaistu

Kolme pääviestiä

  • Kyseessä on tärkeä ja kannatettava asetus, jolla tarkennetaan uutta luonnonsuojelulakia ja luodaan pelisäännöt ekologisen kompensaation laajamittaiselle käyttöönotolle.
  • Kompensaatiot mahdollistavat maankäytöstä aiheutuvan luonnon tilan heikkenemisen hyvittämisen sekä sitä kautta luonnon tilan vahvistamisen. Toimiva kompensaatio on siten perusedellytys luontokadon pysäyttämiselle ja luonnontilan parantamiselle.
  • Vapaaehtoisella ekologisen kompensaation järjestelmällä voidaan kerätä arvokasta kokemusta ja rakentaa toimivat puitteet, jotka mahdollistavat markkinoiden skaalautumisen. Seuraava askel on kuitenkin varmistaa ekologisen kompensaation markkinan muodostuminen kattavaksi, mikä edellyttää myös sen arvioimista, milloin vapaaehtoisuudesta on perusteltua siirtyä velvoittavaan järjestelmään.

Yleiset kommentit

Asetus on erittäin kannatettava ja tarpeellinen. Se luo selkeyttä kompensaatiomarkkinoille asettamalla pelisäännöt ja reunaehdot ekologisen kompensaation toteutukselle. Näin jokaisen toimijan ei tarvitse luoda niitä itse, vaan voi nojata kansallisiin, viranomaisen hyväksymiin kriteereihin.

Luonnonarvohehtaari mahdollistaa luonnonarvon määrittämisen

On hyvä, että ehdotuksessa pyritään muodostamaan mahdollisimman yksiselitteinen määritelmä, luonnonarvon mittaamiseen. Toimiva kompensaatiomarkkina tarvitsee standardoidun mittayksikön, jolla arvioidaan sekä aiheutetut haitat luonnolle että niiden hyvittämiseksi tehdyt toimet. Asetuksessa valittu, alun perin Australiassa kompensaation mittariksi kehitetty habitaattihehtaari täyttää toimivan mittarin kriteerit tähän tarkoitukseen. Sen suomentaminen ”luonnonarvohehtaariksi” on myös lähtökohtaisesti toimiva valinta kuvaamaan sitä, että mittayksikkö toimii niin luontotyyppien kuin lajien elinympäristöjen kompensoinnissa. 

Suojeluhyvityksessä tulisi tarkastella myös lisäisyyttä

Luonnoksessa määritetään suojeluhyvitys, joka tarkoittaa alueen luonnonarvojen passiivista paranemista suojelemalla alue heikennyksiltä ja jota määrätyissä tapauksissa voidaan soveltaa hyvitystoimien sijaan. Asetuksen perusteluista ei selviä miten määritetään se lisäarvo, jonka suojelu tuo verrattuna perusuraan eli tilanteeseen, jossa suojelua ei tapahtuisi. Esimerkiksi, jos METSO-kriteerit täyttävä metsä suojellaan, sen luontoarvot vahvistuvat 30 vuoden aikana varmasti jonkin verran. Mutta eikö suurin lisäisyys luonnolle ole saavutettu sillä, jos metsä olisi muuten joutunut hakatuksi, jolloin sen luontoarvot olisivat merkittävästi heikentyneet. Siksi on tärkeää huomioida keskeisenä suojeluhyvityksen lisäisyyden tuottajana suojelulla vältetty luontoarvojen heikkeneminen.

Lisäksi asetuksessa tulisi asettaa lähtökohdat sille, miten huomioidaan suojeluhyvityksen vuotoriski, ts. luontoarvoihin kohdistuvan paineen siirtyminen suojelun vuoksi toisaalle, esimerkiksi suunnitellun hakkuun kohdistuminen toisaalle. Tällöin suojelulla saavutettava lisäisyys pienenee, mikä olisi tärkeää ottaa huomioon.

Takaako hyvittämissuunnitelma toimenpiteiden riittävän laadun?

Hyvityssuunnitelma on keskeinen instrumentti hyvityksen toteuttamiseksi. Asetus lähtee siitä, että hyvitystoimenpiteiden toteutukseen liittyvää epävarmuutta voidaan hallita ja eliminoida hyvityssuunnitelmalla. Tämä asettaa melkoisen vastuun hyvityssuunnitelman laadunvarmistukselle. Tämä edellyttää riittäviä viranomaisresursseja. Lisäksi on epäselvää, riittävätkö käytössä riittävät keinot takaamaan, että hyvityssuunnitelma myös toteutetaan. Hyvityssuunnitelma itsessään ei takaa, että toimet toteutetaan onnistuneesti. Sen vuoksi olisi syytä harkita epävarmuuskertoimen asettamista sen perusteella, kuinka paljon epävarmuuksia hyvityssuunnitelmassa esitettyihin toimiin sisältyy

Asetuksessa määritelty 30 vuoden aikaikkuna, jossa vasteen tuottamista mitataan, on perusteltu ja linjassa kansainvälisten kokemusten kanssa. On myös tärkeää, että tulevaisuudessa toteutuvat hyvitykset diskontataan nykyarvoon.   

Tuleeko hyvityksen olla mahdollista joka tilanteessa?

Luontoarvovastaavuuden osalta on hyvä, että asetuksessa on sallittu joustoa saman luontotyyppiryhmän sisällä. Erityisesti nk. parempaan vaihtaminen, eli hyvityksen kohdistaminen perustellusta syystä arvokkaampaan/uhanalaisempaan luontotyyppiin, on sekä järjestelmän hallinnollisen toimivuuden että ekologisen lopputuloksen kannalta perusteltua.

Ehdotuksessa kuvataan toimet tilanteessa, jossa uhanlaiset luontotyypit tai elinympäristöt ovat niin luonteeltaan sellaisia, ettei niitä voida luonnontieteellisesti katsoen hyvittää vastaavalla kohteella. Asetuksen perusteluissa todettu linja, jonka mukaan ekologisen kompensaation tulisi aina olla mahdollista, on jossain määrin ongelmallinen lain tavoitteiden näkökulmasta. Sen sijaan olisi perusteltua lähteä siitä, että jos kohteen luontoarvoja ei ole käytännössä tai edes teoriassa mahdollista hyvittää, on tarpeen tarkastella, kuuluisiko kyseinen luontoarvo talouskäytön sijasta suojelun piiriin. Olisikin perusteltua pohtia, tulisiko asetuksessa tarkentaa sallittavan jouston rajoja tästä näkökulmasta.

Maantieteellinen vastaavuus on määritelty hyvin. Kompensaatioiden toteuttaminen samalla luonnonmaantieteellisellä alueella vaikuttaa toimivalta määrittelyltä. On hyvä, että alueet ovat riittävän laajoja, sillä liian suppeat alueet tekisivät kompensaatioiden toteuttamisesta tarpeettoman vaikeaa, mikä voi vähentää halukkuutta hyödyntää vapaaehtoista kompensaatiota.  

Hyvityksillä tulee pyrkiä ohjaamaan toimintaa pois arvokkaista luontokohteista

Vapaaehtoisen ekologisen kompensaation ympäristövaikutuksien osalta on todettu perusteliussa siten, että se saattaa ohjata ympäristövastuullisia toiminnanharjoittajia suuntaamaan ympäristönkäyttöhankkeita sellaisiin sijainteihin, joissa ei ole merkittäviä luontoarvoja. Tämä onkin kompensaation keskeinen vahvuus luontoarvojen säilyttämisen näkökulmasta, mutta se toteutuu vain, jos ekologisesta kompensaatiosta muodostuu yleisesti noudatettu käytäntö.

Tämä on erityisen tärkeää markkinoiden toimivuuden kannalta. Jos markkinoiden halutaan olevan tasapuolinen pelikenttä yrityksille, lopputuloksena tarvitaan tavalla tai toisella mekanismi, joka kattaa kaikkia toimijat. Ilman kokonaisvaltaista kattavuutta muodostuisi vääristynyt kilpailutilanne, jossa järjestelmän ulkopuolelle jättäytyvät säästäisivät rahaa jättämällä kompensoinnin tekemättä. On vastuullisesti toimivien yritysten etu, että luontoa kestämättömästi käyttämällä ei saa epäreilua kilpailuetua.

Sen vuoksi vapaaehtoisen kompensaation vaikuttavuutta tulisikin arvioida säännöllisesti osana lain toimeenpanoa. Seurantatiedon valossa myös tarvetta kompensaatioiden velvoittavuuteen tulee arvioida uudelleen ja tarvittaessa päivittää lakia. Vertailukohtaa voi hakea Britanniasta, jossa ekologisen kompensaation järjestelmä rakennettiin ensin vapaaehtoiselta pohjalta toimivaksi, ja jossa uudessa ympäristölaissa (Environment Act) määriteltiin velvoite tuottaa 10 prosentin nettolisäys luonnon monimuotoisuudelle rakennusluvan saamisen edellytyksenä.

Mistä on kyse?