artikkelit
Arvioitu lukuaika 7 min

Sota ja sivistys

Ukrainan sota on korostanut arvojen ja ihanteiden merkitystä: Minkälaisia ihanteita puolustamme, minkä arvojen pohjalta itse toimimme? Keskustelu arvoista, ihanteista ja ajattelumalleista on nyt entistäkin tärkeämpää.

Kirjoittaja

Vesa-Matti Lahti

Johtava asiantuntija, Ennakointi ja Strategia, Sitra

Julkaistu

Ukrainassa käytävä sota muuttaa ajattelua monesta asiasta perustavanlaatuisilla tavoilla. Se, mikä ennen sotaa oli piilossa, onkin nyt pinnalla. Ajattelumallien muoto on muuttunut nopeasti. Esimerkiksi ennen tätä kriisiä taloudellinen rationaliteetti on länsimaissa pitkälti ohjannut jopa arvoista puhumista, mutta nyt Venäjän Ukrainaan hyökkäyksen takia mennään arvot ja ihanteet edellä. Järjestys on siis ainakin joksikin aikaa muuttunut, ja päätöksiä tehdään nyt arvojen ja ihanteiden varassa. Taloudellisesti itsellemmekin raskaita pakotteita sekä lisäbudjetteja vaaditaan ja laaditaan, koska meidän pitää puolustaa vapautta ja demokratiaa.

Ei ole varmaa, kuinka kauan on näin, mutta ainakin tällä hetkellä on ikkuna auki keskusteluille arvoista ja ihanteista – toki ikkuna on nyt auki täysin epätoivottavista syistä, mutta auki se on kuitenkin. Arvo- ja ihannepohjaista keskustelua käyvät nyt aiempaa huomattavasti laajemmat piirit. ”Eurooppalaisten arvojen” puolustajiksi ilmoittautuu uusia tahoja, jotka aiemmin ovat olleet arvokeskusteluista aika lailla poissa.

Toisaalta on muistettava, että myös Venäjällä puhutaan arvoista ja ihanteista. Historiasta poimitut myyttiset kertomukset mahtavasta ja yhtenäisestä suur-Venäjästä ovat toimineet ainakin Venäjän presidentti Vladimir Putinin puheissa perusteluna Ukrainaan hyökkäämiseen. Historiasta on poimittu valikoiden asioita, jotka muka jotenkin oikeuttavat sodan. Kunniantunto tuntuu olevan arvona rintamalinjojen molemmilla puolin: Putinin ajattelun taustalla on jonkinlainen ajatus Venäjän kunniasta ja ukrainalaiset nostattavat puolustustahtoa ”slava Ukraini” (kunnia Ukrainalle) -iskulauseella. Tämä kaikki korostaa sitä, että pelkkä ”arvot kunniaan” -vaatimus ei riitä, vaan pitää mennä syvemmälle. Paljon hyödyllisempää on avoin ja ennen kaikkea analyyttinen keskustelu niistä arvoista ja ihanteista, jotka ohjaavat toimintaamme.

Lisäksi tarvitaan ajattelumallien pohdintaa, sillä vaikuttaa siltä, että Venäjän hallinto näkee hyvin vanhakantaisella tavalla fyysisen voiman ja konkreettisen aseylivoiman olevan jonkinlainen argumentti – koska meillä on voimaa, niin sitä on käytettävä. Tanskalainen sivistysaktivisti Lene Rachel Andersen kutsuu tätä Venäjän hallinnon ajattelumallia hypermodernisuudeksi, jossa teknologia, raaka voima ja viha jylläävät. Hypermodernisuuden vastinpariksi Andersen asettaa eurooppalaisen kertomuksen kauneudesta ja vapaudesta eli eurooppalaisen sivistyskertomuksen. (Tuon kertomuksen hän muuten näkee saavuttaneen parhaan tuloksensa Pohjoismaissa.)

Sivistys pitää sisällään myös tulevaisuuden

Ihanteet ovat myös tavoitteita, joita kohti olisi pyrittävä. Tämä tuo arvo- ja ihannekeskusteluun vahvasti mukaan myös tulevaisuuden. Sivistystä voi ajatella ylisukupolvisena vastuuna.

Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi puolestaan sanoi pitkälti saman asian vuonna 2019 virkaanastujaispuheessaan: “En halua kuvaani teidän toimistoihinne: presidentti ei ole ikoni, idoli tai muotokuva. Sen sijaan ripustakaa lastenne valokuvia, ja katsokaa niitä joka kerta tehdessänne päätöksiä.”

Liisa Poussa ja Terhi Ylikoski korostavat tuoreessa Toiveikkaita tulevaisuuksia toivottomina aikana -kirjoituksessaan sitä, kuinka ei-toivottavan tulevaisuuden vyöryminen päälle palauttaa meidät tulevaisuusajattelun perusasioiden äärelle. Näihin perusteisiin kuuluu sen huomaaminen, että tulevaisuuksia on aina monta. Ja se, että voimme vaikuttaa näihin tulevaisuuksiin. Tämä juuri tarkoittaa sitä, että meidän pitää ajatella myös pidempää aikaväliä. Meillä on edellä mainittua ylisukupolvista vastuuta.

Haikailu menneisyyteen ja sen arvomaailmaan tuottaa surkeutta

Perinteiseen sivistyskäsitykseen liittyy potentiaalisia aukkokohtia, kuten ahdas ja poissulkeva kansallistunne, rasismi ja elitismi. Näillä on linkkinsä myös Ukrainan kriisiin.

Venäjän nykyjohdossa on vallalla ajatus, että yksi kieli ja yksi uskonto olisivat joku pätevä pilari suurvaltaunelmille. Tämän negatiivisen ja autoritaarisen nationalismin tuotokset ovat nyt kaikessa karmeudessaan nähtävillämme. Lisäksi yhden suuren johtajan kultti on elitismiä pahimmillaan.

Venäjän hallinto on jo pidempään ilmaissut olevansa konservatiivisten arvojen kannattaja ja jopa esitaistelija maailmassa. Venäjän ortodoksisen kirkon johtokin on saatu mukaan pönkittämään tätä ahtaan konservatiivista arvomaailmaa: Moskovan patriarkka Kirillin mukaan Ukrainassa taistellaan lännen ”niin kutsuttuja arvoja” kuten pride-kulkueita vastaan. Ihannekuvana siintää vanha maailma, jossa naisilla on paikkansa – joka ei ainakaan ole tärkeimpien päätösten tekijänä, tämä on tullut selväksi jo Venäjän hallintoa kuvaavista valokuvista – ja seksuaalisia vähemmistöjä ei muka ole olemassa. Venäjän korkeimman johdon ihanneyhteiskunta on siis jossain hämärässä menneisyydessä. Lisäksi konservatiivisista arvoistakin on valittu vain osa. Esimerkiksi sanan- ja mielipiteiden vapaus ei vaikuta olevan arvopakissa.

Mutta eivät ukrainalaisetkaan aivan kaikessa kriisinhallinnassaan ole onnistuneet. Erityisesti maassa olleiden tummaihoisten ihmisten kohtelu ei ole kaikissa tilanteissa ollut aivan tasavertaista suhteessa valkoihoisiin. Tummaihoisten pääsy pois Ukrainasta on ainakin joissain tapauksissa ollut tarpeettoman hankalaa.

Nyt myös meidän muiden eurooppalaisten maiden valmius ottaa vastaan vaaleaihoisia ja useimmiten kristittyjä pakolaisia on ollut ilahduttavan suurta. Kun tilannetta vertaa vuoden 2015 tilanteeseen, jossa pakolaiset olivat tummempi-ihoisia ja usein muslimeja, on ero huomattava. Ei voi olla ajattelematta, etteikö tässä kaikessa olisi mukana myös rasismin kaikuja ja kaksinaismoraalia.

Sivistys taipuu moneen

Talvisodan alussa 1939 Suomen eduskunta aneli ”sivistyneen ulkomaailman” apua. Pyydettiin, ettei ”sivistynyt maailma” jättäisi Suomea yksin. Aivan samoin pyytää Ukrainan hallinto nyt. Presidentti Zelenskyi pyytää, ettei Ukrainaa jätettäisi yksin. Ukrainan parlamentin puhemies Ruslan Stefantšuk sanoi puolestaan puheessaan Euroopan parlamentille: ”Tänään Ukraina taistelee sivistyneen maailman reunalla.”

Putin puolestaan syytti sodanjulistuspuheessaan, joka julkaistiin 24.2.2022, että länsimaiset voimat, kylmän sodan voittajiksi julistautuneet tahot kärsivät absoluuttisen ylivoiman harhasta, kun rakensivat uutta kansainvälistä järjestystä Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, ja tässä oli taustalla tätä järjestystä rakentaneiden ”alhainen yleinen sivistystaso ja pöyhkeys”.

Sodan molemmat osapuolet, niin hyökkääjä kuin puolustajakin, siis käyttävät sivistystä lyömäaseena. Ukrainalaiset kuvaavat maataan sivistyneen maailman reunaksi eli naapurissa Venäjällä ei täten oltaisi sivistyneitä. Putin puolestaan mollaa länsimaisten johtajien alhaista sivistystasoa. Putin on myös aiemmissakin puheissaan viitannut epäsuorasti sivistykseen. Esimerkiksi puhuessaan Seligerin nuorisofoorumissa vuonna 2014 Putin vihjasi, ettei Kazakstanilla ole koskaan ollut asemaa itsenäisenä valtiona, ja sanoi suoraan, että sen tulisi pysyä Venäjän yhteydessä, joka edustaa todellista ”globaalia sivilisaatiota”. Näin hän antoi ymmärtää, ettei Kazakstan sellaiseen nyt omana itsenäisenä valtionaan muka kuuluisi, vaan olisi vain osa venäläistä sivilisaatiota.

Sivistyksen käyttäminen vastapuolen negatiiviseen leimaamiseen on valitettavasti tuttu ilmiö myös täällä Suomessa. Kaksi vuotta sitten tehty mediakartoitus julkisesta sivistyskeskustelusta kertoi, että erityisesti sosiaalisessa mediassa sivistystä käytetään lyömäaseena poliittisessa nokittelussa. Silloin tuo nokittelu määriteltiin seuraavasti: ”Kun keskustelussa esitetään väittämiä toisen osapuolen sivistyksen tasosta tai sivistymättömyydestä tarkoituksena vähätellä tai loukata ilman, että sivistykselle tarjotaan mitään määritelmiä.”

Sivistyksen tuore mittari

Akuutti sivistyksen mittari on nyt myös se, kuinka länsimaissa suhtaudutaan venäläisiin. Vaikka Venäjän johto toimisi kuinka raakalaismaisesti tahansa jatkamalla hyökkäystä Ukrainaa vastaan, se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että esimerkiksi Suomessa asuvia venäjää äidinkielenään puhuvia ihmisiä saisi ryhtyä sortamaan tai kiusaamaan. Eivät nämä ihmiset ole vastuussa sodasta.

Ikäviä esimerkkejä vääränlaisesta venäläisvihasta on nyt valitettavasti näkynyt niin somessa kuin ihan käytännössäkin. Esimerkiksi Sitran toimistotalon yhteen oveen oli kiinnitetty luvaton lappu, jonka mukaan tänne eivät ole venäläiset tervetulleita. Usein Suomessa asuvat venäläiset ovat kuitenkin juuri niitä ihmisiä, jotka ovat päättäneet lähteä pois Venäjältä maan nykyiseen johtoon tyytymättöminä. Suomessa esimerkiksi venäläistaustaiset tutkijat ovat julkaisseet Venäjän hyökkäyssodan tuomitsevan avoimen kirjeen. Lisäksi olisi pidettävä huolta siitä, ettei kontakteja katkaistaisi niihin venäläisiin, jotka Venäjällä nyt vastustavat sotaa. Juuri he tarvitsevat tukeamme. He ovat pidemmällä aikavälillä toivonlähde siinä, että tulevaisuudessa voisimme elää sekä toimia rauhassa ja sivistyneesti Venäjän kanssa.

Ja kaikkein vähiten tilanteesta ovat vastuussa venäjänkielisten lapset. Sitran yliasiamiehen Jyrki Kataisen kannanotto sosiaalisessa mediassa olikin tärkeä; hän kirjoitti Twitterissä jo 28.2.2022 näin: ”Venäjän hyökkäys on maan presidentin päättämä järjettömyys. Siihen ei tavalliset Suomessa koulua käyvät venäläiset lapset ja nuoret sekä heidän vanhempansa ole voineet vaikuttaa. Pidetään huoli, ettemme kohdista pettymystämme Putiniin heihin. Meidän arvomme ovat toiset kuin hänen.”

Mistä on kyse?