Muutakin kuin pahaa sanottavaa

Suomea sanotaan markkinataloudeksi. Valtion tehtäväksi ajatellaan olosuhteiden luomista, jotta parhaat yritykset menestyvät ja huonot karsiutuvat. Yritystuet tuntuisivat istuvan huonosti tällaiseen ajatteluun. Miksi niitä kuitenkin myönnetään vuosittain (verotuet sekä maa-, metsä- ja kalatalouden tuet unohtaen) lähes puolentoista miljardin euron edestä?

Taloustieteellä on ainakin neljä vastausta tähän kysymykseen.

Ensimmäinen liittyy siihen, miten yritystukien avulla saadaan yhteisestä kakusta entistä suurempi. Kaksi muuta liittyvät siihen, miten kakkua halutaan jakaa, silläkin uhalla, että kakku samalla pienenee. Neljäs vastaus löytyy valtioiden välisestä tukikilpailusta, jota pidetään yleisesti haitallisena.

Kakkua kasvattava syy jakaa yritystukia perustuu siihen, että yksittäisen yrityksen tekemät parannukset joko tuotteisiin tai tuotantoprosesseihin valuvat myös kilpailijoiden käyttöön tai siihen, että yrityksen tuotteita ostavat hyötyvät tuotteesta selkeästi maksamaansa hintaa enemmän.

Molempien syiden seurauksena yritys saattaa investoida (esimerkiksi tutkimus- ja kehitystoimintaan) vähemmän kuin yhteiskunta toivoisi. Mutta yritystuen avulla yritys voidaan saada investoimaan enemmän, jolloin kakku kasvaa. Tällaiset positiiviset ulkoisvaikutukset lisäävät tehokkuutta.

KAKUN JAKAMISEEN liittyvät syyt on luontevaa jakaa kahteen osaan. Kyse voi olla poliittisten päättäjien näkemyksestä, jonka mukaan on esimerkiksi tärkeää ylläpitää yritystoimintaa tai tiettyä palvelutasoa myös syrjäseuduilla. Jos sijoittuminen ei ole muutoin kannattavaa, tukien avulla siitä voidaan tehdä sellaista.

Toisaalta kyse voi olla siitä, että poliitikot taipuvat kuuntelemaan tiettyjä eturyhmiä ja siksi suuntaavat tukea tietyille yrityksille.

Koronakriisin aikana jaettujen niin sanottujen kustannustukien viimeisiä jakokierroksia voi pitää esimerkkinä yrityselämän onnistuneesta vaikuttamisesta. Taloustieteilijät olivat yksimielisesti ja selväsanaisesti sitä mieltä, että tukien jakamiselle ei ollut tehokkuusperusteita.

Tyypillisesti näin toimittaessa kakku samalla pienenee eli tehottomuus kasvaa, koska a) resurssit jakaantuvat tehottomammin ja b) verojen kerääminen ja siirtäminen ryhmältä toiselle luo tehokkuustappiota niin sanotun verokiilan kautta.

Jos yritystukien perusteet ovat tätä tyyppiä, on syytä puhua tulonjaosta.

KILPAILU TOISTEN maiden kanssa hyvinvointia luovista työpaikoista on neljäs ja ehkäpä (eturyhmien vaikuttamistyön ohella) raadollisin syy tukien jakamiseen. Tukien avulla joko luodaan työpaikkoja tai pyritään estämään niiden siirtyminen toisaalle.

Tällä perusteella tukia kannattaa jakaa vain, jos siten syntyvät tai säilyvät työpaikat ovat ”parempia” kuin ne, joihin työntekijät vaihtoehtoisessa todellisuudessa työllistyisivät. Tällaiset tapaukset ovat esimerkkejä haitallisesta tukikilpailusta, jota EU pyrkii kitkemään sisämarkkinoilta.

Tyypillisissä tilanteissa kokonaiskakku kasvaisi, jos kaikki valtiot pidättäytyisivät tällaisista tuista. Niinpä nekin ovat tulonjakoa, joka kasvattaa tiettyjen yritysten ja valtioiden osuutta kokonaisuudesta.

Poliittisella päättäjällä tulisi olla mahdollisimman hyvä tietopohja, kun tuista päätetään.

Kasvattaako tuki yhteistä kakkua? Ketkä hyötyvät tuesta ja kuinka paljon? Mitä tapahtuu, jos tukea myönnetään tai jos sitä ei myönnetä? Onko valtiovallalla riittävä tietopohja tukien onnistuneeseen suunnitteluun? Entä onko sillä kyky ohjata resursseja tehokkaasti sellaisille tahoille, jotka tukia niiden perusteluiden mukaan ansaitsevat?

Ei ole selvää, että vastaukset näihin kysymyksiin ovat myönteisiä.

Poliitikoilla on oikeus jakaa tukia parhaaksi katsomallaan tavalla. Päättäjät ja veronmaksajat ymmärtäisivät ilmiötä paremmin, jos he tietäisivät vaihtoehtojen vaikutukset ja kustannukset.

OTTO TOIVANEN on Aalto-yliopiston ja Helsinki GSE:n taloustieteen professori. Toivasen tutkimusaiheita ovat kilpailu, sääntely ja innovaatiot.