Tietoja vai harhoja

Iso kuva näyttää synkältä. Koulutuksen ja sote-palvelujen kokonaistuottavuus on heikentynyt koko 2000-luvun ajan Suomessa. Nämä kaksi suurta toimialaa ovat mielenkiintoisia paitsi sen takia, että ne kuuluvat suurelta osin julkiseen sektoriin, mutta myös siksi, että näiden alojen julkinen palvelutuotanto voitaisiin ainakin periaatteessa yksityistää.

Koska julkisen palvelutuotannon osuus kansantaloudessa on kasvanut, julkisen sektorin tuottavuuskehitys heikentää osaltaan koko kansantalouden kokonaistuottavuutta ja talouskasvua.

Mistä on kysymys? Kokonaistuottavuus tulkitaan perinteisesti teknologisen kehityksen mittariksi. On kuitenkin hyvin vaikea uskoa, että teknologia olisi taantunut 2000-luvun aikana.

Kokonaistuottavuus voi laskea myös tehokkuuden heikkenemisen tai resurssien tehottoman kohdentamisen seurauksena. Koska julkiseen palvelutuotantoon ei kohdistu markkinakilpailun painetta, on mahdollista, että näin voi käydä.

ON VAIKEA silti uskoa, että koulutus- ja sotealalla toimittiin 1990-luvulla jopa 40 prosenttia nykyistä tehokkaammin. Näiden alojen toimintaa on pyritty tehostamaan jatkuvasti muun muassa kuntaliitosten kautta ja pieniä yksiköitä lakkauttamalla.

Tuoreen tutkimuksen mukaan oheisessa kuviossa esitetty tuottavuusmittari antaa harhaanjohtavan kuvan julkisen palvelutuotannon tuottavuuskehityksestä.

Yleensä tuotosta mitataan toimialan arvonlisäyksen perusteella. Mutta koska julkisille palveluille ei ole markkinahintoja, näiden alojen arvonlisäys lasketaan kansantalouden tilinpidossa työ- ja pääomakustannusten kautta. Julkisen sektorin palkat ja pääomakorvaukset eivät kuitenkaan heijasta työn ja pääoman rajatuotoksia. Niitä on vaikea mitata julkisessa palvelutuotannossa.

Näin ollen soten ja koulutuksen mitattu kokonaistuottavuus jättää huomioimatta julkisen tuotannon todelliset tuotokset kuten esimerkiksi terveydenhuollon hoitojaksot tai koulutusalan tuottamat tutkinnot, laatutekijöistä puhumattakaan.

Teknologinen kehitys tai resurssien tehokkaampi kohdentuminen ei auta nostamaan julkisen palvelutuotannon mitattua kokonaistuottavuutta. Tutkimuksemme esittää, että arvonlisäykseen perustuvat kokonaistuottavuuden mittarit voivat antaa täysin virheellisen kuvan julkisen palvelutuotannon todellisesta kehityksestä ja tehokkuudesta.

ARVONLISÄN KORVAAMINEN paremmilla mittareilla on kuitenkin haastavaa, koska erilaisia tuotoksia on hyvin paljon. Erilaiset tuotokset täytyisi kyetä tavalla tai toisella yhteismitallistamaan.

Varsin laajasti käytetty keino on ensin arvioida kunkin tuotoksen yksikkökustannus, jonka jälkeen tuotokset voidaan aggregoida yksikkökustannuksiin perustuvien painokertoimien avulla. Tutkimuksemme kritisoi myös tätä menettelyä.

Yksikkökustannuksiin perustuvan painotuksen periaatteellinen ongelma on se, että menettely antaa suuremman painoarvon sellaisille tuotoksille, joiden tuottaminen on kallista. Tähän sisältyy sama ajatusharha kuin marxilaiseen työnarvoteoriaan: se että palvelun A tuottaminen vaatii enemmän työtä kuin palvelun B ei tarkoita sitä, että palvelu A olisi palveluiden käyttäjien (tai yhteiskunnan) näkökulmasta arvokkaampi kuin palvelu B.

Konkreettinen esimerkki: yksikkökustannuksiin perustuva painotus voi luoda vääränlaisen kannustimen hoitaa sepelvaltimotautia sydämen avoleikkausten avulla myös sellaisissa tapauksissa, joissa pallolaajennus olisi edullisempi ja myös potilaan kannalta parempi vaihtoehto. Onnettoman mittarin takia ei saa tehdä onnetonta päätöstä.

TIMO KUOSMANEN toimii taloustieteen professorina Turun yliopiston kauppakorkeakoulussa. Hänellä on 30 vuoden kokemus tuottavuuden ja tehokkuuden arvioinnissa sovellettavien menetelmien kehittämisestä.