Omasta vai vieraasta pellosta?

Suomalaiset syövät entistä useammin kasvisruokaa. Ravitsemussuositusten mukaan kasvipainotteinen ruokavalio on paras vaihtoehto sekä terveyden että ympäristön kannalta. Aiempaa tärkeämmäksi näkökulmaksi on noussut myös ruoan omavaraisuus, maailmanpolitiikan epävarmuuden takia.

Suomalaiset kuluttavat vuosittain 233 miljoonaa kiloa kasviproteiineja. Nykyinen kotimainen kasviproteiinituotanto on kuitenkin vain 67 miljoonaa kiloa. Tämän voi nähdä varsinkin mahdollisuutena: oman tuotannon kasvattaminen tukee niin kansanterveyttä, ympäristön hyvinvointia kuin huoltovarmuuttakin.

Sitran tilaaman selvityksen mukaan suomalaisilla pelloilla voitaisiin tuottaa vuodessa jopa 228 miljoonaa kiloa kasviproteiinia. Tämä riittäisi kattamaan kansallisen proteiinitarpeen ja mahdollistaisi myös viennin.

Avain kasvuun on palko- ja öljykasvien, kuten herneen, härkäpavun, rypsin ja rapsin, viljelyalan kolminkertaistaminen. Se on Suomessa täysin mahdollista myös kyseisten kasvien viljelykiertovaatimukset huomioiden. Tämä tarkoittaa, että noin 13 prosentilla Suomen peltoalasta viljeltäisiin palko- ja öljykasveja. Pellonkäyttöä tehostamalla vaikutukset muiden kasvien viljelyyn jäävät vähäisiksi.

Tuotannon kasvu edellyttää viljelyn taloudellista kannattavuutta, viljelyvarmuuden paranemista, kasvinjalostusta, hyviä viljelykäytäntöjä sekä nykyisen ja kehittyvän teknologian käyttöönottoa. Kasvintuotannon monipuolistaminen ei ainoastaan lisää kasviproteiinituotantoa, vaan se myös parantaa peltojen kasvukuntoa, vähentää tarvetta typpilannoitteille, sitoo hiiltä maaperään ja lisää luonnon monimuotoisuutta.

KASVIPROTEIINIEN TIE pellolta kuluttajan lautaselle ei ole yksinkertainen. Suurin pullonkaula on jalostuskapasiteetin puute. Suomessa ei juuri ole teollisuutta, joka valmistaisi kasvipohjaisia proteiinitiivisteitä. Ilman investointeja prosessiteknologiaan kotimainen sato ei muutu kotimaisiksi elintarvikkeiksi.

Samaan aikaan kasviproteiinituotteiden kysyntä kasvaa nopeasti erityisesti Euroopassa, Pohjois-Amerikassa, Japanissa ja Australiassa. Suomen onkin tähdättävä myös vientimarkkinoille, jotta kotimaisen arvoketjun kannattavuus voidaan varmistaa riittävien tuotantovolyymien kautta. Tuotteiden säilyvyysajat ja logistiset haasteet asettavat kuitenkin rajat viennin potentiaalille. Mahdollisuudet kattavat Pohjoismaat ja ulottuvat Baltian, Puolan ja Saksan kautta Benelux-maihin.

Luonnonvarakeskuksessa on laskettu, että kasviproteiinituotteiden (sis. palko- ja öljykasvit) kuluttajamarkkinoilta olisi mahdollista saada jopa lähes miljardin euron liikevaihdon kasvu ruokasektorille jo seuraavan kymmenen vuoden aikana. Kasviproteiinituotteet nähdäänkin solumaatalouden tuotteiden ohella merkittävimpinä kasvun mahdollistajina Suomen ruokasektorilla.

Kasvu edellyttää laajaa tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoimintaa sekä rohkeita tuoteavauksia, joilla markkinoille saadaan uusia ja houkuttelevia kasvipohjaisia tuotteita. Lisäksi tarvitaan investointeja tuotannossa syntyvien sivuvirtojen jalostamiseen ja hyödyntämiseen. Näin tuotettu raaka-aine saadaan kokonaan hyötykäyttöön.

KASVIPROTEIINIEN TUOTANNON lisääminen nähdään usein vastalauseena kotieläintuotannolle, josta toistaiseksi tulee selvästi suurin osa suomalaisten kuluttamasta proteiinista. Parhaimmillaan molemmat kuitenkin vahvistavat toisiaan.

Tällä hetkellä vain noin puolet suomalaisesta proteiinikasvisadosta täyttää elintarviketeollisuuden laatuvaatimukset. Ilmastonmuutoksen myötä säävaihtelut lisäävät peltokasvisatojen laatuvaihteluita entisestään.

Elintarvikekäyttöön kelpaamaton osa sadosta voidaan toistaiseksi hyödyntää tehokkaimmin kotieläintuotannon rehuna. Kun proteiinikasvien viljelyala kasvaa, lisääntyy samalla kotimaisen valkuaisrehun tarjonta. Tämä vähentää kotieläintuotannon riippuvuutta tuontivalkuaisesta, soijasta, ja vahvistaa näin entisestään koko ruokajärjestelmän kestävyyttä ja huoltovarmuutta.

Suomella on erinomaiset mahdollisuudet muuttaa ruokajärjestelmää kestävään suuntaan ja nousta kasviproteiinituotannon edelläkävijäksi. Kysymys on siitä, riittääkö meillä tahtoa ja rohkeutta tarttua tähän tilaisuuteen.

HANNA KARIKALLIO työskentelee Luonnonvarakeskuksessa erikoistutkijana sekä Ruoka- arvoketjut-tutkimusalueen tutkimuspäällikkönä.