Tarina on minuuden ankkuri

Toistan usein tarinaa isästäni, joka pikkupoikana onnistui juuttumaan talvipakkasella kielestään kiinni Augustin Ehrensvärdin hautaan. Tapahtumapaikkana oli 1940-luvun Suomenlinna. Tämä kertomus toistuu kuin huomaamatta sukumme tilaisuuksissa, siirtyen sukupolvelta toiselle.

Tarinat ja kokemukset liimaavat meitä yhteen ihmisinä ja yhteisöinä. Ne skaalautuvat yhteisöstä alueellisiksi, alueellisista kansallisiksi ja kansallisista globaaleiksi. Puhumme jaetuista kokemuksista, eräänlaisista ankkureista, jotka rakentavat identiteettiämme ihmisinä.

Tärkeimmät tarinat muodostavat osan laajemmasta kulttuurin käsitteestä. Se pitää sisällään kielen, tavat ja tottumukset sekä tieteen ja taiteen. Siihen kuuluvat myös pelit, leikit ja urheilu sekä aineellinen ja aineeton kulttuuriperintö.

Kulttuuri on tunnistettu keskeiseksi identiteetin rakennusaineeksi. Sen avulla voimme kertoa, keitä me olemme ja millainen on tapamme olla maailmassa. Tämä on myös keskeinen syy siihen, miksi juuri kulttuuri on uhattuna kriisien ja esimerkiksi sodan koittaessa. Identiteetin murtaminen tapahtuu iskemällä sen ytimeen.

SUOMI ALKOI etsiä itseään Venäjän suuriruhtinaskunnan osana. Noihin aikoihin maan avainvaikuttajat ajattelivat, että ”Suomi saatettaisiin sivistysvaltioiden joukkoon kulttuurin avulla”.

Maassa oli tarve määrittää kansakunnan identiteetti erilaisin teoin ja symbolein – oli kyse sitten musiikista, kirjallisuudesta, kuvataiteista, teatterista, monumenteista tai rakennetusta ympäristöstä. Työ oli varsin ohjelmallista, ja kansalaisyhteiskunnalla oli keskeinen rooli. Suomesta tuli yhdistysten luvattu maa.

Kulttuuri oli yhteinen asia: politiikan, elinkeinoelämän, akateemisen yhteisön, taidemaailman ja kolmannen sektorin. Arvoketjut eri sektoreiden välillä olivat kunnossa. Tavoitteetkin olivat yhteisiä.

Entä nyt? Elämme uudenlaisessa Suomessa, jossa ääniä on enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Samaan aikaan geopoliittiset ja talouden rakenteet heiluvat, vallan kolmijakoa ja turvallisuudentunnetta koetellaan ja mediaympäristö muuttuu. Kriittisen tärkeitä käsitteitä kuten demokratiaa, oikeudenmukaisuutta ja sananvapautta testataan.

KULTTUURIN MERKITYS ei vähene levottomina aikoina, päinvastoin. Se on myllerryksen myönteinen vastavoima, joka vakauttaa. Vahva arvopohja, sivistys ja tietoisuus kulttuurista luovat edellytykset myös monimutkaisten ilmiöiden tarkastelulle ja ongelmanratkaisulle. Kulttuurin kautta voimme keskustella jopa kaikkein vaikeimmista asioista.

Ei ole sattumaa, että terävimmät tulkinnat sodan kauhuista, etnisistä puhdistuksista tai yhteiskunnallisista epäkohdista syntyvät taiteilijoiden työpöydillä ja ateljeissa. Tästä syystä vahvaäänisiä taiteilijoita myös vainotaan. Ensimmäiset merkit demokratian kaventumisesta ilmenevät sananvapauden rajoittamisena ja poliittisena sensuurina.

Yhteiskunta on pirstaloitunut mikroyhteisöihin ja polarisoituminen mainitaan toistuvasti yhtenä suurimmista uhkista. Sitäkin suurempi uhka muodostuu tilanteesta, jossa olemme lakanneet välittämästä, mitä ympärillämme tapahtuu. Entä jos huomaamatta kyynistymme, laiskistumme ja unohdamme olla uteliaita?

SIKSI ON tärkeää nostaa katse kohti yhteisöä. Kulttuuri olemme me kaikki yhdessä. Se on tapaamme olla maailmassa. Se on tapaamme kommunikoida, osoittaa yhteiskunnallista, sosiaalista, kulttuurista ja taloudellista toimeliaisuutta ja halua saada aikaiseksi jotakin merkittävää.

Kulttuuri voidaan nähdä myös kasvun lähteenä ja vientituotteena. Se vahvistaa myös alueellista elinvoimaa, tarjoamalla työpaikkoja, vahvistamalla veto ja pitovoimaa sekä lisäämällä tunnettuutta. Ruisrockin, Kuhmon kamarimusiikkijuhlien ja Kotkan meripäivien merkitystä on vaikea kiistää.

Olennaista on se, että mitään tästä emme tee yksin. Elinvoimaisen ja uudesta innostuvan yhteisön rakentaminen on yhdessä ajattelemista, jakamista ja tekemistä. Se on yhteisten tavoitteiden näkemistä ja arvoketjuista huolehtimista yli sektorirajojen.

Kulttuuri haastaa ja kirittää ajatuksia. Se on voima, joka auttaa meitä ymmärtämään monenlaisia näkökulmia, myös niitä jotka tuntuvat itselle muuten vierailta. Vahvan kulttuurin avulla pysymme yhdessä ja kehitymme ihmisinä.

SUSANNA PETTERSSON on Suomen Kulttuurirahaston toimitusjohtaja ja taidehistorioitsija, joka on toiminut aiemmin muun muassa Ruotsin Nationalmuseumin pääjohtajana ja Ateneumin johtajana.