Tekemistä vaille superjuttu

Takavuosina ajateltiin, etteivät suomalaiset ymmärrä paljoakaan palveluista. Vuorineuvos sanoi, ettei Suomesta kannata viedä hevosta pienempiä tavaroita maailmalle. Monet ministeritkin toistelivat, ettemme rikastu toinen toistemme paitoja pesemällä.

Mitä tapahtui? Palveluiden osuus on yli 50 prosenttia Suomen bkt:sta. Maan koko viennistä palvelut tuovat kolmasosan.

Suuri osa maailman vauraudesta liikkuu rajojen yli konttien sijaan sopimuksina, ohjelmistoina, dataintensiivisinä palveluina, asiantuntijatyönä ja teollisuuden palvelullistumisena. Palveluihin liittyvällä osaamisella on suurempi rooli kuin koskaan, jos kasvua ja hyvinvointia halutaan. Digitalisaatio on mahdollistanut sen, että myös Suomen kaltaiset pienet taloudet voivat tuottaa uusia nopeasti kasvavia globaaleja palveluyrityksiä.

Yksittäiset suomalaisyritykset kuten Supercell ja Wolt ovat onnistuneet skaalaamaan palveluita globaalisti. Niistä ei ole kuitenkaan vielä tullut sinivalkoisen kasvun veturia.

Suomalainen palveluvienti on keskittynyt suurille yrityksille: yli 250 hengen yritykset kotiuttavat noin 60 prosenttia viennin arvosta. Pk-yritysten rooli jää selvästi pienemmäksi. Vielä huolestuttavampaa on, että merkittävin palveluviennin tuottajaryhmä on päätoimisesti teollisuudessa toimivat yritykset (40 prosenttia palveluviennin arvosta). Tämän ryhmän palveluvienti vieläpä heikentyi noin kolmen prosentin vuosivauhtia 2019–2023.

Kun kasvu nojaa muutamaan suureen toimijaan ja yhteen logiikkaan (teollisuusyritysten palvelut + it), palveluviennillä on tärkeä rooli, mutta se ei skaalaa sellaisella tavalla, joka monipuolistaisi vientiä tarpeeksi, työllistäisi laajasti ja loisi uusia tukijalkoja suhdanneherkän teollisuuden rinnalle.

Ja jos teollisuusyritysten palvelullistuminen laahaa, kokonaisuus alkaa näyttää yllättävän hauraalta. Palveluviennin arvo ei ole tilastojen mukaan palautunut täysin pandemiaa edeltävälle tasolle. Vuosien 2019–2023 keskimääräinen kehitys on ollut jopa negatiivinen.

Järjestelmä ei tajua aineetonta ideaa

Mahdollisuuksia kuitenkin on, suorastaan rajattomasti. Tekoäly ja digitalisaatio ovat avanneet poikkeuksellisen ikkunan, jossa pienetkin maat voivat skaalata palveluja globaalisti, mutta vain jos järjestelmä tukee aineetonta kasvua.

Tämä ei tarkoita sitä, että Suomen pitäisi keksiä jotakin aivan uutta. Kysymys on parhaimmillaan olemassa olevien teknologioiden yhdistelemisestä tai paremmasta soveltamisesta ja niiden kaupallistamisesta. Ruotsin uudet jättiläiset Spotify, Klarna ja Lovable ovat tätä. Mikään ei estä suomalaisia onnistumasta samassa.

Suomalaisen palveluviennin ongelma ei ole se, ettei maassa ole osaamista. Ongelma on, että järjestelmä tunnistaa investoinnin, kun se on rakennus, tehdas tai kone – mutta ei silloin kun se on ohjelmisto, brändi, dataan tai myyntiin liittyvä poikkeuksellinen kyvykkyys. Seurauksena on pääomaköyhyys juuri niillä kasvun alueilla, joilla arvonlisä kasvaa nopeimmin.

Elinkeinopolitiikka ymmärretään helposti edelleen teollisuuspolitiikaksi, vieläpä niin sanottua savupiipputeollisuutta suosivaksi. Palvelut ja digitaaliset kasvumallit jäävät politiikassa ulkokehälle. Ne eivät ole vielä kasvun ydintekijöitä, vaikka voisivat olla.

Yrityspäättäjiltä ja yrityksiltä kysyessä esiin nousee myös vaikeusaste-erojen kokemus:

Kuluttajaliiketoiminta koetaan vaikeammaksi kuin yritysten välinen kauppa, palvelut vaikeammiksi kuin tuotteet ja digitaalinen kasvu vaikeammaksi kuin analoginen. Haastetta korostaa globaali kilpailu, jossa pitää onnistua yhtä aikaa kaikessa: teknologiassa, markkinoinnissa, brändissä ja jatkuvassa tuotekehityksessä.

Helppoa se ei ole mutta ei myöskään mahdotonta. Monet ovat oppineet yrittämällä ja erehtymällä.

Kaksi pääongelmaa ja kahdeksan pullonkaulaa

Palvelutalouden kasvun esteet voidaan jakaa kahteen pääluokkaan: perusedellytysten puutteisiin ja skaalautumisen ongelmiin. Ydin on yksinkertainen. Tuottavuus laahaa, pääomaa kertyy liian vähän, osaajapula kiristyy ja viennin rakenne jää kapeaksi. Pulmana on myös vakuuskeskeinen rahoitusmarkkina.

Kotimainen tki-järjestelmä palkitsee (kuten pitääkin) tutkimusta mutta liian harvoin kaupallistamista. Kotimarkkina on pieni ja hajanainen. Omistajuus painottuu varovaisuuteen – ja politiikasta puuttuu visio palvelu- ja digitaloudesta.

Etlan vuonna 2025 julkistama muistio palvelusektorin pullonkauloista tukee samaa viestiä tutkimusnäytöllä:

Suomen palvelualojen pääomaintensiivisyys on matala, yritysten digitalisaation käyttöönotto on epätasaista ja tuottavuuskehitys on jäänyt jälkeen verrokkimaista. Muistio korostaa, että suomalaisyritykset käyttävät työntekijää kohti vähemmän pääomaa kuin kilpailijamaissa. Ero koskee myös aineetonta pääomaa, kuten ohjelmistoja ja t&k-toimintaa.

Tämä ei ole pelkkä teknologiaongelma. Pulmia on ennen kaikkea käyttöönotossa ja johtamisessa.

Digitaalisten teknologioiden omaksuminen linkittyy parempiin tuloksiin, joita erityisesti suuret ja kansainväliset yritykset saavuttavat. Pienemmät ja kotimarkkinaan nojaavat yritykset jäävät sen sijaan jälkeen.

Korkeampi digitaalisuuden intensiteetti liittyy muun muassa kansainväliseen toimintaan, markkinaosuuteen, ulkomaalaisomistukseen ja parempaan tuottavuuteen. Nämä vaikutusyhteydet ovat vahvimmat kärkiyrityksissä. Digitaalisen polarisaation riski kasvaa.

Jos kansainvälistyminen, tuottavuus ja digitalisaatio kasaantuvat samoihin yrityksiin, palveluvienti ei leviä eikä monistu. Silloin se jää politiikassa helposti pienen piirin asiaksi, vaikka juuri skaalautuminen olisi kansantalouden kannalta ratkaisevaa.

Viro opettaa, Irlantikin

Lähiverrokeistamme Viro näyttää, että palveluvienti voisi olla Suomenkin kokoluokassa aidosti iso ilmiö: Virossa palvelujen osuus viennistä oli 40 prosenttia vuonna 2023 eli noin 10 prosenttiyksikköä enemmän kuin Suomessa. Virolaiset myös onnistuivat kasvattamaan palvelujen vientiä lähes kuuden prosentin vauhtia vuosina 2015–2023, kun Suomessa jäätiin viiteen.

Viro on onnistunut kaventamaan elintasokuiluaan nimenomaan palvelusektoria kehittämällä. Viron mallia muistuttava investointikannustin (kevyempi verokohtelu yritykseen jätetylle ja uudelleensijoitetulle voitolle) voisi ohjata pk-yrityksiä vahvistamaan tasettaan ja investoimaan kasvuun osinkojen sijaan.

Malli on kuitenkin kallis, eikä verotuksen poistaminen ole realistinen idea velkaansa yskivän Suomen oloissa. Osinkojen nostamisen kannusteiden heikentäminen saattaisi olla tutkimisen arvoinen ratkaisu myös Suomessa, jos samalla parannettaisiin kannustimia investointeihin.

Toinen kiinnostava tapaus on suurten globaalien palveluyritysten houkuttelussa erinomaisesti onnistunut Irlanti. Mittakaavaeroa Suomeen voi kuvata julmaksi:

Palveluviennin osuus Irlannin kokonaisviennistä oli noin puolet vuonna 2022. Palveluviennin arvo per asukas on Irlannissa kymmenkertainen Suomeen verrattuna ja kasvukin edustaa aivan eri sarjaa. Irlannin palveluvienti kasvoi vuosina 2015–2023 lähes 19 prosentin vuosivauhtia, mikä oli lähes nelinkertainen nopeus Suomen tahtiin verrattuna.

Irlannin menestyksen taustalla vaikuttaa aggressiivinen veropolitiikka, joka ei ole EU- tai globaalilla tasolla ongelmatonta. Siksi Suomi ei voi kopioida Irlannin reseptiä sellaisenaan.

Irlannin tapaus kuitenkin osoittaa, että rahoituksen ja kasvun pullonkaulat ovat ratkaistavissa.

Valtakunnallinen takausohjelma (0,5 miljoonaan euroon asti) avaa Irlannissa palveluyritysten kasvulainoja ilman kovia reaalivakuuksia. Irlannin SBCI- malli (Strategic Banking Corporation of Ireland) voisi toimia inspiraationa myös Suomelle.

Ruotsin palveluvienti nousi vuonna 2024 lähes 1300 miljardiin kruunuun. Se on arvonlisäperusteisesti mitattuna yli puolet länsinaapurin bruttoviennistä. Ruotsin, Irlannin ja Viron mallien tarkastelu ei tarkoita sitä, että niitä pitäisi ryhtyä sellaisenaan kopioimaan.

Ne auttavat kuitenkin näkemään, mihin vipuihin onnistuminen nojaa: aineettomiin investointeihin, rahoituksen syvyyteen ja kitkan poistoon systeemitasolla. Menestyneimmät palveluviennin verrokit osoittavat, että näiden alojen kasvu vaatii etupainotteisia, aineettomia panostuksia tuotteistukseen, dataan, ohjelmistoihin, myyntiin, brändiin ja kyvykkyyksiin.

Siksi rahoituksen, verotuksen ja tki-instrumenttien täytyy kohdella aineetonta kasvua aitona ja oikeana investointina eikä poikkeuksena. Myös mittarit ovat tärkeitä. Jos mittari ei näe palveluja siellä, missä ne todellisuudessa syntyvät (esimerkiksi tavaraviennin sisällä, konsernien sisäisinä palveluina ja niin edelleen), myös politiikka aliarvioi ne helposti.

Toimet tärkeämpiä kuin unelmat

Suomi uudisti vuoden 2024 lopulla teollisuuspoliittisen strategiansa. Eräs strategian johtavista ajatuksista on se, miten teollisuuspolitiikassa kannattaa rakentaa läpinäkyvä hankesalkku ja kohdentaa toimet pullonkauloihin. Tätä logiikkaa voidaan laajentaa palveluvientiin ja arvonlisään.

Palveluvientiin tarvitaan teollisuuspolitiikan tapaan läpinäkyvä salkku: valitaan 3–5 kasvukoria ja siivotaan niistä suurimmat kitkat mitattavasti. Tämä on palveluviennin kannalta olennainen ajattelutavan muutos. Lisätään palveluvientiä ei ole toimenpide. Se on tavoite. Toimenpide syntyy vasta, kun päätetään:

1. Missä palveluissa Suomi voi realistisesti voittaa?
2. Mikä estää skaalautumisen?
3. Kuka kykenee ratkaisemaan ongelman?

Nykyisestä vahvistuvan palveluviennin taustalla on oltava ennen muuta kansainvälistymisen edellytysten rakentaminen. Kyse ei ole maakuvamarkkinoinnista vaan siitä, miten palveluinnovaatiot voivat kaupallistua nopeasti ja tähdätä suoraan globaaliin markkinaan.

Edellytyksiä rakentavia politiikkalinjauksia voisivat olla aineettomat investoinnit verohuojennusten piiriin, kasvuvaiheen rahoituslukon avaaminen takausten avulla, tki-rahoituksen painopisteen siirto kohti kaupallistamista, Viron mallista suuntaa ottava investointien kannustin sekä kasvun kirjaaminen elinkeinopolitiikan ytimeen. Siihen pitäisi kuulua myös kotimarkkinoilla kilpailua rajoittavien rakenteiden purku.

Raha pitää polttaa ja kipu kestää

Suomi voi oppia Ruotsilta prosesseista. Ruotsin tuottavuuskomission (Produktivitetskommissionen) näkemyksen mukaan digitaalisen ja aineettoman talouden pullonkauloja ratkotaan perusinfralla:

Dataa pitää pystyä jakamaan. Epävarmuutta data- ja tietosuojasääntöjen tulkinnasta pitää vähentää. Julkisten tukien pitää olla arvioitavia ja riippumattomasti arvioituja.

Tämä on tylsää – ja juuri siksi tärkeää. Palveluvienti kaatuu harvoin yhteen suureen päätökseen mutta tökkii usein sadan pieneltä näyttävän kitkakohdan takia.

Suomi voisi myös oppia Ruotsista rehellisyydestä.

Länsinaapurissa on käyty poikkeuksellisen avointa keskustelua digitalisaatiosta. Tuottavuuskomissiolle laadittu analyysi korostaa, ettei tuottavuus synny automaattisesti teknologiainvestoinneista, vaan komplementaarisista investoinneista.

Toisin sanoen uudet teknologiat eivät nosta tuottavuutta itsestään. Hyödyt syntyvät vasta, kun sitä varten muutetaan työn tekemisen tapoja, eli osaamista, työprosesseja, organisaatiota ja toimintatapoja. Ruotsalaiset sanovat suomalaisia suoremmin, että politiikan pitäisi tukea sopeutumiskykyä ja dynamiikkaa, ei suojata vanhaa rakennetta.

Tässä ei ole mitään sen suurempaa mystiikkaa, ei siellä eikä täällä. Palveluviennin kiihdyttämisen ei pitäisi olla sen vaikeampaa suomalaisille kuin se on ruotsalaisille tai virolaisille. He ovat vain ajatelleet asiaa perusteellisemmin ja tehneet enemmän ja määrätietoisemmin.

Johtopäätös on selvä: kansainvälistyminen ei ole vain kohdemaan valinta, vaan kyky tehdä etupainotteisia panostuksia ja kestää viive ennen kassavirtaa.

Suomalaiset yritykset eivät tarvitse uusia tukia, vaan investointikyvyn ja markkinadynamiikan vapauttamista. Mutta kasvun pitää olla helpompaa kuin osinkojen nostaminen ja skaalautumisen helpompaa kuin lupaavan yrityksen myynti ulkomaiselle omistajalle.

EERO VASSINEN on konsultti ja talousasiantuntija, joka on työskennellyt muun muassa Koneen ja Sanoman strategiatiimeissä. ESA SUOMINEN vaikuttaa Sitrassa vanhempana neuvonantajana ja on yhteiskuntapoliittiseen neuvonantoon keskittyneen konsulttitoimisto Rud Pedersen Finlandin hallituksen puheenjohtaja.