Yksi ei tee kilpailua

Suomessa ei ole yksiselitteistä tietoa julkisten hankintojen kokonaisarvosta. Arvion epävarmuuteen vaikuttavat tietolähteiden kattavuus ja luotettavuus sekä valinnat siitä, mitkä hankinnat lasketaan julkisiksi. Oletettavasti huolellisimman laskelman on toteuttanut Maria Merisalon tutkimusryhmä, joka arvioi julkisten hankintojen mittakaavaksi noin 47 miljardia euroa. Toisen arvion mukaan kilpailutettujen hankintojen osuus on noin 26 miljardia. Niistä noin puolet on kansallisen kynnysarvon ylittäviä hankintoja.

Kilpailuttamisen tarkoitus on hankkia laadukkaita hyödykkeitä kohtuullisin kustannuksin. Kilpailu pakottaa matalampiin tarjouksiin. Suuressa tarjoajien joukossa on mukana enemmän tehokkaita kilpailijoita kuin pienessä.

Lukuisat tutkimukset ovatkin osoittaneet, että kilpailun lisääntyminen laskee hintoja. Kilpailun lisäämisen hyödyt ovat suurimmat, kun tarjousmäärät ovat vähäisiä.

Kilpailuttamisen toivotut vaikutukset eivät toteudu, jos kilpailua ei ole. Jan Jääskeläisen ja allekirjoittaneen tutkimuksessa havaittiin, että tarjoajien lukumäärän mediaani oli vain kaksi Suomen vuosien 2010–2017 julkisten hankintojen kilpailutuksissa. Kilpailusta oli puutetta lähes kaikilla toimialoilla ja kaikenlaisilla hankkijoilla.

Tuomas Hiilamon tutkimusryhmä käytti tuoreempaa aineistoa ja päätyi samaan johtopäätöksen. Keskeiset syyt kilpailun puutteeseen liittyvät enemmän tarjoamisen vaikeuteen kuin mahdollisten tarjoajien puutteeseen. Asiaan voidaan siis vaikuttaa.

MILLAISET RATKAISUT voisivat toimia? Hiilamon mukaan pidemmät tarjousajat ovat yhteydessä lisääntyneeseen kilpailuun. Ruotsin kilpailuviranomaisille tehty raportti korostaa puolestaan markkinavuoropuhelun merkitystä: parempi ymmärrys tarjoajien tilanteesta auttaa välttämään turhia poissulkevia ehtoja.

Jussi Pyykkösen ryhmä ehdotti lukuisia keinoja lisätä hankintaviranomaisten kannustimia. Heidän laskelmissaan säästöpotentiaali voisi olla jopa 800 miljoonaa euroa vuodessa. Monet ehdotetuista ratkaisuista otettiin hallitusohjelman uudistusten
joukkoon.

Tärkein ja luultavasti vaikuttavin uudistus on, että hankintalakiin asetetaan velvoite kilpailutuksen uusimiseen, jos kilpailutuksessa on vain yksi tarjoaja. Tästä voidaan poiketa vain erityisen painavasta syystä.

Vastaavasta laista on kokemusta Tšekissä, jossa hankinnan hinta laski keskimäärin noin 10 prosenttia niissä hankinnoissa, joihin uudistus vaikutti. Hankintoja ei myöskään jäänyt juurikaan toteuttamatta. Hankintayksiköt reagoivat pidentämällä tarjousaikaa ja laatimalla laajemmat kohdekuvaukset.

KILPAILUN LISÄÄMISTÄ tukee myös yhteishankintayksikköjen velvoittaminen huomioimaan kilpailuolosuhteet ja markkinavaikutukset. Hankintayksiköt velvoitetaan tekemään yli 10 miljoonan euron hankinnoista ennakkoanalyysi. Ohjaus pyrkii myös lisäämään yhteishankintoja. Lisäksi edistetään innovatiivisten hankintojen käyttöä ja kirkastetaan hankintalakia valittamisen ja sanktioinnin suhteen.

Myös KKV:n valvontaa vahvistetaan ja hankintaosaamiseen panostetaan. Hankintapäätösten tueksi perustetaan tietokanta, joka mahdollistaa arvioinnin, parhaiden käytäntöjen levittämisen ja väärinkäytösten havaitsemisen. Olennaista on, että samalla säädetään ostolaskudata avoimesti ja keskitetysti julkaistavaksi.

Kuntien sidosyksikön omistukselle asetetaan vähimmäisomistuksen raja, joka on 10 prosenttia. Tämä tarkoittaa selvää muutosta nykykäytäntöön, jossa kunnat ovat voineet hyvin pienelläkin omistusosuudella välttää kilpailuttamisen, jos ne ostavat sidosyksiköltään. Tämä tuottanee säästöjä niillä toimialoilla, joilla on toimiva yksityinen markkina.

Edellä mainitut uudistukset voivat tuottaa mittavia säästöjä. Muutokset aiheuttavat jonkin verran myös kustannuksia. Mutta haitat kalpenevat niiden hyötyjen rinnalla, mitä kilpailun lisääntymisellä todennäköisesti saavutetaan.

JANNE TUKIAINEN on taloustieteen professori Turun yliopistossa. Hän tutkii julkisia hankintoja, julkistaloutta ja politiikkaa.