Paluu teknologian huipulle vaatii tarkkuutta

Suomi on ajautunut 2020-luvulla tilanteeseen, jossa yleinen yritysten liiketoiminnalle edellytyksiä luova elinkeinopolitiikka ei enää yksin riitä. Donald Trumpin uuden kauden alettua kansainvälistä taloutta määrittävät yhä useammin valtiot ja blokit sekä niihin kytkeytyvät suuryritykset, eivät vain markkinat tai säännöt.

Useissa tuoreissa analyyseissä tätä aikaa kuvataan uudenlaisen geotalouden aikakautena: geopoliittiset jännitteet, riippuvuudet ja valtion tukikilpailu nostavat teollisuuspolitiikan takaisin keskiöön.

Kansainvälisen työnjaon logiikka on murroksessa. Kaupan esteet, teknologiaviennin rajoitteet ja muut geotalouden toimet vaikuttavat suoraan yritysten sijainti- ja investointipäätöksiin. Tämä nostaa huoltovarmuuden, kriittiset panokset ja riskien hajauttamisen teollisuuspolitiikan ytimeen myös Suomessa.

Muuttuneessa globaalissa toimintaympäristössä Suomi ei voi enää nojata sellaiseen perinteiseen ajatukseen, että tiukka valtiontukipolitiikka ja EU:n sisämarkkinoiden kilpailuvapaus ovat automaattisesti pienen avotalouden etu. Isot toimijat eivät pelaa samalla tavalla. Talouden palauttamiseksi kasvu-uralle on etsittävä myös uusia keinoja.

Suomi kohtaa nämä haasteet samaan aikaan, kun viennin rakenne on kehittynyt laadullisesti heikompaan suuntaan. 2010-luvun taitteessa Suomen tavaraviennin osuus bkt:sta pieneni nopeasti. Muutos ajoittuu erityisesti matkapuhelinteollisuuden alasajoon sekä paperin kysynnän heikkenemiseen.

Tämän jälkeen tavaraviennin arvo ei pitkään aikaan palannut finanssikriisiä edeltäneelle tasolle, vaikka palveluviennin kasvu on osin kompensoinut heikkoutta. Suomen vienti myös kääntyi takaisin kohti perinteisempiä vahvuuksia.

Suomi vie jälleen paljon raaka-aineita, välituotteita ja keskitason teknologiaa kuten teollisuuden koneita ja laitteita. Korkean teknologian tavaraviennin suhteellinen asema heikkeni 2010-luvun alkuvuosina verrokkeihin nähden, kun taas metallien, mineraalien ja öljytuotteiden paino kasvoi 2010-luvun jälkipuoliskolla ja 2020-luvulla. Vuonna 2023 jalostettu öljy oli Suomen tavaraviennin suurin yksittäinen nimike 7,1 prosentin osuudella.

Kompleksisuus kompassiksi ja korkeammalle

Sitra julkaisee keväällä 2026 raportin, joka tarkastelee Suomen tavaravientiä ja teollisuuden tulevia vientimahdollisuuksia kompleksisuusteorian ja kansainvälisen kaupan tilastojen ja kompleksisuusteorian menetelmien valossa. Teorian lähtökohta on, että maan talouden menestystä selittää pitkällä aikavälillä viennin sofistikoituneisuus ja monipuolisuus: mitä harvinaisempia ja osaamisintensiivisempiä tuotteita maa kykenee viemään kilpailukykyisesti, sitä vahvempi on sen tuotannollinen osaaminen ja taloudellinen kasvu.

Kompleksisuus ei väitä, että ”kaikki perinteinen on huonoa”, eikä se ole yrityskohtaista laatuluokitusta. Se on tapa päätellä piileviä kyvykkyyksiä siitä, mitä maasta käytännössä lähtee maailmalle – ja millaisten alojen varaan voidaan rakentaa helpoimmin korkeamman jalostusarvon tuotantoa ja vientiä.

Kompleksisuustaloustiedettä on viime vuosina hyödynnetty erityisesti EU:n politiikassa. Kompleksisuustarkastelujen hyödyntämisestä käyvät esimerkkinä EU:n älykkään erikoistumisen ohjelmat (Prognos ja CSIL 2021) ja kartoitukset EU:n teollisen uudistumisen suunnista (Mitra 2025).

Samoin eri maiden taloudellisen kehityksen ministeriöt ovat tilanneet alan tarkasteluja. Tältä pohjalta on syntynyt esimerkiksi Export Potential Map -palvelu, joka arvioi maiden vientipotentiaalia ja mahdollisuuksia viennin monipuolistamiseen. Yliopistojen ja tutkimustahojen ylläpitämä Green Transition Navigator arvioi maiden vihreän siirtymän mahdollisuuksia.

Kompleksisuustaloustieteen selkeä etu on, että sen pohjalta pystytään rakentamaan käytännöllisiä työkaluja ja maakohtaisia tarkasteluja, joita voidaan käyttää teollisuus-, innovaatio-, alue- ja ilmastopolitiikassa.

Kompleksisuuteen perustuva analyysi sopii päätöksenteon tueksi kahdesta syystä. Ensinnäkin kompleksisuus korreloi vahvasti elintason kanssa. Poikkeuksen tähän sääntöön muodostavat öljynviejämaat ja erityisen palveluvaltaiset taloudet. Toiseksi kompleksisuustaloustieteen kautta voidaan kartoittaa talouden lupaavia suuntia.

Kompleksisuus korkea mutta laskussa

Sitran raportti osoittaa, että globaalissa vertailussa Suomen henkilöä kohden laskettu bkt vastaa pitkälti tavaraviennin kompleksisuutta. Osaamisjalka ja elintaso kulkevat siis käsi kädessä. Toiseksi kompleksisuustarkastelu tuo mukaan viennin polkuriippuvuuden: talous uudistuu todennäköisemmin siirtymällä ”läheisiin” tuotteisiin, ei hyppäämällä tyhjästä täysin uuteen.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että maan ei ole helppoa loikata tekstiiliteollisuuden tai maataloustuotteiden viennistä koneiden ja laitteiden tai elektroniikan vientiin, koska viennin toimialat ja tavarat vaativat hyvin erilaista tuotannollista osaamista.

Tavaroiden läheisyyden ja kaukaisuuden suhdetta on havainnollistettu niin sanotulla tavaratilalla (product space). Tuotteiden läheisyys kertoo siitä, että niiden tuottaminen vaatii samantyyppisiä kyvykkyyksiä.

Suomi on kompleksinen talous kansainvälisessä vertailussa. Kehityksen trendi on kuitenkin huono, sillä tavaraviennin keskimääräinen kompleksisuus laski merkittävästi ajanjaksolla 2003–2023. Kun tuottavuus ja vientivetoinen kasvu hyytyvät, velkasuhde nousee helposti, vaikka politiikassa tehtäisiin viisaitakin lyhyen aikavälin päätöksiä. Lähivuosien kasvukäänne edellyttää siten sellaista teollisuus- ja elinkeinopolitiikkaa, joka pyrkii aktiivisesti nostamaan viennin osaamistasoa – ei vain paikkaamaan menetettyjä euroja.

Korkean kompleksisuuden maalle houkuttelevien vientimahdollisuuksien joukko on väistämättä rajallinen. Suurin osa maailman tuotteista on keskimäärin vähemmän kompleksisia kuin Suomen tuottamat tavarat ja tuotteet. Suomen tavaratilaa voi silti kuvata tiheäksi kompleksisten tuotteiden alueella.

Tämä näkyy kompleksisuusnäkymien indeksissä. Indeksi kuvaa sitä, löytyykö maailmantaloudesta läheisiä tai suhteellisen läheisiä korkean kompleksisuuden vientitavaranimikkeitä, joiden tuotantoon maat voisivat realistisesti siirtyä osaamisensa perusteella.

Suomen tavaratilan rakenteen perusteella läheltä löytyy tuotteita, joihin siirtyminen voisi nostaa kokonaiskompleksisuutta, ja jotka ovat lähellä tai suhteellisen lähellä Suomen osaamista.

Uusien tuotteiden vientiin siirtyminen vaatii investointeja, osaajia, alihankintaverkkoja, standardeja ja kysyntää eli koordinaatiota. Tämä tekee valtion roolista relevantin. Valtio voi toimia silloin, kun kaupalliset toimijat jäävät odottamaan, että joku muu ottaa ensimmäisen askeleen.

Kolme läpileikkaavaa strategiaa

Tavaratilassa liikkumisen näkökulmasta teollisuuspolitiikka kannattaa ankkuroida kahteen perusstrategiaan: vahvistamiseen ja monipuolistamiseen. Kun jälkimmäinen jaetaan vielä lähellä tapahtuvaan vähäriskiseen toimintaan ja reippaampaan riskinottoon, työvälineistä muodostuu kolmiosainen portfolio:

1. Vahvistamisen strategia: kasvata nykyisiä kompleksisia vahvuuksia
2. Vähäriskinen monipuolistaminen: lähellä olevat uudet kompleksiset tuotteet
3. Strategiset panostukset: hallittu riskinotto kauemmas, mutta ei liian kauaksi

Vahvistamisen strategia lähtee siitä, että on järkevää panostaa toimialoihin ja tuotteisiin, joissa Suomella on jo paljastettu suhteellinen etu (RCA/PSE) ja joiden kompleksisuus on Suomen keskitason yläpuolella. Tämä on tyypillisesti niin sanottua pullonkaulapolitiikkaa:

Vientiä rajoittavat usein osaajapula, tuotantokapasiteetti, sertifiointi, testausympäristöt, pääomarahoitus tai vientikanavat – ei niinkään se, että osaaminen puuttuisi täysin.

Vähäriskisellä monipuolistamisella etsitään tuotteita, joissa Suomella ei vielä ole kilpailukykyä, mutta jotka ovat lähellä Suomen vientikorin osaamista. Osaamisloikka on silloin lyhyt ja oppiminen nopeinta. Tällaisia ovat muun muassa erilaiset lääke- ja immunologiset tuotteet, osia optiikasta ja mittauksesta sekä eräitä kemian välituotteita, joiden markkinat ovat suuria tai kasvavia ja jotka ovat etäisyysmittarilla lähimpänä Suomen vientikoria.

Strategisten panostusten ohjelmassa valitaan rajattu joukko erittäin kompleksisia tuotteita, jotka ovat nykyisestä vientikorista kauempana, mutta yhä realistisia, jos hyväksytään hieman suurempi riski ja halutaan rakentaa kyvykkyyksiä pitkäjänteisesti. Tällä alueella korostuvat investointiriskin jakaminen, julkinen pääomasijoittaminen, hankinnat, osaajapolitiikka sekä ekosysteemin koordinaatio.

Viisi valmiiksi vahvaa tuoteryhmää

Sitran raporttia varten tuotettu analyysi osoittaa, että Suomen tavaroita tuottavalla vientiteollisuudella on erityisiä vahvuuksia varsinkin seuraavissa tuoteryhmissä: 1. tuotannossa käytettävät kemian aineet 2. metallituotteet 3. metallin työstämisen koneet ja tarvikkeet 4. optiset instrumentit sekä 5. mittaamisteknologiat.

Erikoiskemikaalit ja välituotteet ovat tyypillisiä pienen volyymin ja korkean osaamisen markkinoita. Tähän tuoteryhmään kuuluvat muiden muassa hydridit, nitridit, atsidit, silisidit ja boridit sekä eräät jalometalliyhdisteet. Niiden valmistajien kilpailuetu syntyy puhtausvaatimuksista, prosessinhallinnasta, turvallisuudesta ja asiakkaan tuotantoprosessin ymmärtämisestä – eli osaamisesta, joka kasaantuu verkostoihin ja pilotointiin.

Metallituotteiden klusteri painottuu ruostumattomiin ja seosteräksiin, nikkeliin ja kermetteihin sekä osin peruskomponentteihin kuten kiinnittimiin. Suomalainen metalliteollisuus on jo vahva viennissä, mutta kompleksisuuden nosto edellyttää jalostusasteen ja erikoistumisen vahvistamista. Tämä kytkeytyy luontevasti myös EU:n strategisen autonomian keskusteluun ja vihreän teollisuuden investointeihin.

Raskasta metallia edustavat myös teollisuuden koneet ja laitteet kuten työstökeskukset, metallintyöstökoneet, laser-/fotonityöstö, puristimet sekä osat ja tarvikkeet. Ne muodostavat niin sanotun kyvykkyysklusterin, jonka menestys vuotaa osaamisena myös muihin arvoketjuihin.

Tämä klusteri yhdistää vahvistamisen strategiaa, vähäriskisiä valintoja ja strategisia panostuksia. Se on siten suomalaisen portfolion näkökulmasta niin sanottu siltaklusteri.

Neljännen kiinnostavan ryhmän muodostavat optiset laitteet, kuten mikroskoopit ja laserit. Ne ovat kapeita mutta korkean kompleksisuuden markkinoita ja vaativat vahvaa tuotekehitystä, testausympäristöjä sekä pääsyä globaaleihin jakelukanaviin.

Optiikka istuu luontevasti Suomen teollisuuden olemassa olevan mittaus- ja analytiikkaosaamisen jatkoksi – erityisesti terveysteknologian, teollisen mittauksen sekä puolijohteiden arvoketjujen suuntaan. Viides vahva joukko on mittaamisteknologiat. Niitä ovat fysikaalisen ja kemiallisen analyysin laitteet, virtaus- ja paineen mittaus, tarkkailu- ja mittalaitteet sekä sähkösuureiden mittaus.

Tässäkin klusterissa Suomella on jo merkittävää vientiä ja kilpailukykyä. Vankka pohja tekee siitä nopeamman toimeenpanon kohteen. Kasvu voi syntyä skaalaamisesta, kansainvälisestä myynnistä, regulaatio- ja sertifiointikyvykkyyksistä sekä tuotannon läpiviennistä. Uusia kärkiä ei tarvitse luoda tyhjästä.

Artikkelin kirjoittajat ANTTI ALAJA ja LAURI HOLAPPA työskentelevät Uuden talousajattelun keskuksessa (UTAK). FRANCESCA GUADAGNO, JAVIER FLÓREZ MENDOZA ja DORIS HANZL-WEISS toimivat Vienna Institute for International Economic Studies -tutkimuslaitoksessa.