Sade on Suomen lottovoitto

Ilmastonmuutos on ihmiskunnan ja elonkehän suurin uhka. Taloudessa uhka voi kuitenkin muuttua kilpailutekijäksi silloin, kun riskit jakautuvat epätasaisesti. Suhteellinen etu siirtyy toiseen paikkaan.

Globaalissa ruoantuotannossa suurimmat ongelmat liittyvät kuumuuteen ja puhtaan veden saatavuuteen. Maatalous käyttää valtaosan maailman makeasta vedestä, paikoin jopa 80 prosenttia. Kun kuivuus pitkittyy ja sään ääri-ilmiöt yleistyvät, vesi ei ole enää pelkkä tuotannon tekijä – se on myös huoltovarmuutta, hinnanmuodostusta ja kauppapolitiikkaa.

Suomessa ilmastonmuutos näkyy eri tavalla kuin etelämpänä. Erityisesti talvisten sateiden lisääntyminen kasvattaa valuntaa: vesi tulee väärään aikaan ja väärään paikkaan. Juuri siksi vesienhallinta nousee kilpailukyvyn ytimeen.

Sateiden ohjaaminen hallitusti ojiin ja sieltä vesivarastoihin, rakennettuihin kosteikkoihin ja vesistöihin estää tulvien nousua pelloille – ja varastoitua vettä voidaan hyödyntää kesän kuivuusjaksoilla kasteluun. Tämä kuulostaa tekniseltä, mutta kysymys on yhtä kriittinen kuin sähköverkoissa. Ilman infrastruktuuria kilpailuetu jää teoriaksi.

Ruokaturvan varmistaminen on myös geo poliittinen kysymys. Eurooppa joutuu reagoimaan ilmastonmuutokseen varhain.

Suomen erityinen mahdollisuus on yhdistää kasvavat vesivarat, puhtaus ja teknologiaosaaminen vientiin, joka samalla vahvistaa kotimaista ruokaturvaa. Vientimarkkinoilta saatava arvonlisä ja tulovirta tekevät mahdolliseksi sen, mitä kotimarkkina ei yksin rahoita: sopeutumisen ja jalostusarvon nostoon tarvittavat investoinnit.

Pellon tulovirta on vielä köyhä

Suomen ruokaketjun tilaa ei voi vielä kehua. Tuotantoa halutaan uudistaa ja sopeuttaa, mutta kassavirta on heikko. Kun viljely ei kannata, investoinnit lykkääntyvät – ja kun investoinnit lykkääntyvät, sadon riskit kasvavat. Tämä kierre on myrkkyä myös viennille, koska vientiin tarvitaan sekä volyymia että tasaista laatua.

Siksi ruokavientiä kannattaa katsoa kuin teollisuuspolitiikkaa. Se ei ole vain ”tuotteiden myyntiä ulkomaille” vaan kokonaisten arvoketjujen rakentamista.

Suomalainen ruuan kotimarkkina on pieni ja kasvu rajallista. PTT:n mukaan elintarvikeketjuun virtaava raha on kasvanut vuosina 2013–2022 reaalisesti noin 0,6 prosenttia vuodessa. Suomalaiset kotitaloudet eivät suoranaisesti halpuuta ruokapöytiään, mutta harkitsevat tarkoin, mitä ostavat.

Kun kuluttajien määrä, ostovoima eikä maksuhalukaan kasva, ketjulle ei tule paljoakaan lisää jaettavaa. Siksi paine kohdistuu alkutuotantoon. Vientimarkkinoilla tilanne on toinen. Sieltä löytyy satoja miljoonia asiakkaita, jotka maksavat hyvästä ruoasta melkein mitä tahansa.

Lähtötaso ei ole nolla. Maataloustuotteiden ja ruokaviennin arvo oli 2,3 miljardia euroa vuonna 2024 (ja tuonti 6,9 miljardia). Ruoka-alan tavoite on viennin arvon kaksinkertaistaminen vuoteen 2031 mennessä.

Luonnonvarakeskuksen tutkimuksen mukaan ruokasektorin arvonlisä voi kasvaa vuoteen 2035 mennessä merkittävästi, ja kasvusta jopa neljä viidesosaa tulisi viennistä. Tämä tarkoittaisi viennin kasvua noin 5,5 miljardiin euroon ja suurta parannusta resursseihin, jotta maatalous selviytyy kassakriisistään.

Ruoka on kova laji heille, jotka tekevät sitä ammatikseen. Menestys markkinoilla vaatii hyviä tuotteita, luottamusta ja tehokasta jakelua.

Ruokaviennin trendi näyttää lupaavalta. Viennin arvo on kasvanut 8,5 prosenttia maaliskuusta 2024 elokuuhun 2025. Tuore onnistuminen viittaa siihen, että suomalaisella ruoalla on kohtuullinen luottamus viennin kohdemarkkinoilla. Hyvää suuntaa vahvistetaan strategialla, jota elintarvike ala parhaillaan luo.

Maa on kasvun sokkeli

Ojituksella on pitkät perinteet Suomessa. Ojia on paljon, mutta infrastruktuuri ikääntyy. Yli 50 vuotta vanhat salaojat vaativat remonttia, joka maksaa 4 000–5 000 euroa hehtaaria kohden.

Vuosittain vanhenee luokkaa 30 000 hehtaaria, noin kaksi prosenttia pelto-ojista. Se ei ole paljon, mutta kunnostus jää vain kolmasosaan siitä, mitä pitäisi tehdä. Kun korjausvelka kasvaa miljardiluokkaan, se ei ole enää pelkkä maatalouden ongelma vaan kansantalouden kasvun ja huoltovarmuuden pullonkaula:

Ojien tukkeutuminen vaikuttaa satovarmuuteen, tulviin, ravinnehuuhtoumiin ja lopulta myös viennin suorituskykyyn.

Tässä kohdassa keskustelu kääntyy helposti tukipolitiikkaan. Vesitaloudessa on kuitenkin järkevämpää puhua investoinneista. Salaojitus, kastelu ja varastointi vaativat investointeja, eikä niitä synny, jos tuottajan tuotto-odotus on nolla.

Siksi vesitalous tarvitsee kahdenlaista tulovirtaa: markkinoilta tulevaa arvonlisää sekä riskin jakamista, joka tekee investoinnista mahdollisen. Käytännössä tämä tarkoittaa, että viennin kasvattaminen ja ympäristöinvestoinnit pitää nähdä kokonaisuutena. Lupausta uudesta tulovirrasta ei voi lunastaa ilman perusasioita.

Vesitalous ei toimi, jos maa ei läpäise vettä. Siksi vesienhallinta ja uudistava viljely ovat samaa kokonaisuutta. Käytännössä se tarkoittaa viljelykiertoja, viherpeitteisyyttä ja kasvivalintoja, jotka parantavat maaperän rakennetta ja sitovat hiiltä. Suomen oloissa apilanurmi on erityisen tärkeä viljelykierron kasvi: se kasvaa hyvin, sitoo ilmasta typpeä ja hiiltä maaperään ja tekee maasta huokoisen.

Kaikki nurmi ei sovi kuitenkaan rehuksi. Peitekasvien ja siementen kustannukset tulevat heti maksuun, mutta tuotto näkyy viipeellä: tulevan satopotentiaalin kasvuna, pienempänä lannoitelaskuna ja parempana vesitaloutena.

Julkiset tuet auttavat, mutta vain rajallisesti. Esimerkiksi EU-rahoitteisessa ekojärjestelmätuessa viherlannoitusnurmista maksetaan vuonna 2026 asetusluonnoksen mukaan 137 euroa hehtaarille.

Kun viljanviljely on kannattamatonta, viherlannoitusnurmia perustetaan ennätyksellisen paljon. Ruokahuollon ja ruoan viennin kannalta tämä ei ole kuitenkaan pelkästään myönteinen uutinen. Vienti tarvitsee myös ruokakasveja nurmipohjaisen maidontuotannon rinnalle.

Siksi keskustelu palaa arvonlisään. Uudistava viljely ja pellon luontopääoman vahvistaminen vaativat pitkäjänteistä rahoitusta. Se tarkoittaa vähintään 100 miljoonan euron vuosipanosta, jotta kasvavan kestävän tuotannon edellytykset ja vientipotentiaali voidaan lunastaa.

Ilman alkutuotannon kannattavuutta ei ole ruokavientiä. Ilman ruokavientiä on vaikea rahoittaa sitä kannattavuutta, joka tekisi ilmastonmuutokseen sopeutumisen mahdolliseksi.

Tuote ei myy itseään: laatu pitää todistaa

Suomi on maailman pohjoisin maatalousmaa, jossa harvaan asuttu, metsäinen maaseutu tarjoaa puhdasta maaperää, ilmaa ja vettä. Suomalaista ruokaa voidaan sanoa puhtaaksi myös siksi, että kasvin suojeluaineita ja lääkkeitä käytetään paljon vähemmän kuin EU-maissa keskimäärin. Suomessa annetaan eläimille mikrobilääkkeitä vähiten Ruotsin jälkeen. Kasvinsuojeluaineita tarvitaan vain 0,6 kiloa hehtaarille, kun monissa EU-maissa määrä kohoaa 4–8 kiloon.

Suomessa on vähän peltoa, vain seitsemän prosenttia maa-alasta. Eläintiheys suhteessa peltoalaan on matala. Tilastoista voi lukea, että yhdellä suomalaisella peltohehtaarilla märehtii vajaa puolikas nautayksikkö. Tanskassa määrä on nelinkertainen, Belgiassa ja Hollannissa yli kuusinkertainen.

Tehokasta tämä ei ole, mutta laadukasta toki. Brändien rakentajat sanoisivat tällaisia lähtökohtia poikkeuksellisen hyviksi tarinalle, jota he ryhtyvät kirjoittamaan. Suomalainen ruoka on puhdasta. Se kunnioittaa luontoa. Se maistuu hyvältä ja se kohtelee myös tulevaisuutta kestävämmin kuin kilpailijansa.

Lähtökohta ei ole kuitenkaan lupaus. Kovassa kilpailussa lupaus muuttuu uskottavaksi kilpailueduksi vasta sitten, kun se todennetaan.

Maito kelpaa jo nyt malliksi. Suomalaisen maidon laatu on poikkeuksellisen korkea: jopa 97 prosenttia edustaa ykkösluokkaa. Laatua valvotaan mittaamalla, perinteellä joka ulottuu 130 vuoden taakse. Eläinten hyvinvointia edistetään usein yli vähimmäisvaatimusten. Vapaaehtoinen laatujärjestelmä kattaa lähes kaiken maidon ja naudanlihan tuotannon.

Tämä on vientistrategialle tärkeä oppi: laatu ei ole yksittäinen kampanja vaan järjestelmä. Sama logiikka pitää ulottaa muuhunkin kuin maitoon. Jos väite on ”pohjoista puhtautta”, näyttö pitää pystyä liittämään jokaiseen erään. Laatu ei ole vain alkuperä vaan myös tuotantotapa, ympäristövaikutus ja hyvinvointi.

Juuri siksi mittaristot ja datatuotteet eivät ole byrokratiaa vaan brändin selkäranka. Samalla on kehitettävä elintarvikesektorin tilastointia ja markkinatietoa.

Ekologiset indikaattorit tekevät lisäarvosta uskottavaa.

Nykyinen ruokavienti painottuu perusraakaaineisiin ja bulkkituotteisiin. Suurimpia tuoteryhmiä ovat olleet maitotuotteet, alkoholijuomat, viljat (kuten ohra ja kaura) sekä liha. Näissäkin ryhmissä lisäarvo jää matalaksi, jos tuotteet myydään raaka-aineina tai heikolla brändillä. Siksi viennin kasvu ei voi tarkoittaa vain enemmän tonneja, vaan parempia euroja per kilo – ja parempaa riskinkestävyyttä pellolla.

Naapurimaiden menestys kertoo samasta: ratkaisevaa on viennin edistämisen ja yritysten jalostuskyvykkyyden yhdistelmä.

Tärkein on tietysti maku. Sen jälkeen tulee halu. Kuluttaja tahtoo uuden tuotteen kärrynsä, kun pakkaus ja tarina herättävät motivaation.

Uudet markkinat avautuvat, kun vientiluvat, edustusverkostot ja maakuvatyö ovat kunnossa.

Viime vuosina on nähty, että kun luvat saadaan kuntoon, ostovoimaiset markkinat voivat kasvaa nopeasti. Mutta se edellyttää koordinoitua palvelua yrityksille.

Yksittäinen yritys voi tehdä erinomaisen tuotteen, mutta harva yksin rakentaa järjestelmää, jossa sertifiointi, logistiikka, myyntikanavat ja rahoitus liikkuvat samaan suuntaan.

Ruokavienti teollisuuspolitiikkana: tahtoo portfolion

Teollisuuspolitiikan keskustelussa yksi opetus on selvä: pienen maan on priorisoitava. Sama pätee ruokavientiin. Kaikkea ei voi tehdä kerralla, eikä kaikkia tuotteita voi brändätä korkean jalostuksen kruununjalokiviksi.

Tarvitaan portfolio, joka erottaa nykyisten vahvuuksien skaalaamisen, lähellä olevat uudet avaukset ja pidemmän aikavälin riskinoton. Salkku voidaan ryhmitellä kolmeen koriin:

1. Vahvistaminen. Maito- ja maitopohjaiset tuotteet sekä tietyt viljatuotteet ovat vientikori, jossa Suomella on jo näyttöä. Näissä kasvun pullonkaulat liittyvät usein kapasiteettiin, sertifiointiin, markkinakanaviin ja brändiin. Ongelmana ei ole se, että perusosaaminen puuttuisi.
2. Vähäriskinen monipuolistaminen. Kun puhdas raaka-aine on olemassa, seuraava askel on tehdä siitä kuluttajalle näkyvä tuote: resepti, pakkaus, tarina, laatuväite ja sen todennus. Tämä on tie pois bulkista. Digitaalisuus ja verkkokauppa korostavat tuotteen tarinaa ja jäljitettävyyttä: laatu on ostajalle usein näytöllä ennen kuin se on lautasella. Siksi tarvitaan myös yhteismarkkinointia ja vientipalveluita, jotka auttavat pk-yrityksiä pääsemään jakeluun ja sopimusasiakkuuksiin.
3. Strategiset panostukset dataan. Jos Suomen etu on vesi ja puhtaus, se pitää pystyä mittaamaan tavalla, jonka kansainvälinen ostaja hyväksyy. Suhteellinen vesijalanjälki ja muut läpinäkyvät kestävyyden mittarit tuovat hinnoitteluvoimaa.

Markkinoilla on myös tuoteryhmiä, joissa vesiturva on osa myyntiargumenttia. Vesi intensiiviset tuotteet voivat olla järkeviä, jos ne tuotetaan alueella, jossa vesi on aidosti uusiutuva ja hallittu resurssi. Suomi kuuluu niihin maihin, joissa ympäristöhyödyt (kuten valunnan hallinta, maaperän kunto ja luonnon monimuotoisuus) voivat tulla todennetusti arvon osaksi.

Silloin ne eivät jää pelkäksi tarinaksi. Lopulta kysymys on yksinkertainen: myydäänkö Suomesta maailmalle kiloja vai makua, halua ja luottamusta? Kiloja voi myydä moni. Luottamus syntyy hitaasti mutta kestää pitkään.

LIISA PIETOLA on Sitran Ennakoinnit-ohjelman vanhempi neuvonantaja. Hän on erikoistunut maa- ja metsätalouden kestävyysratkaisuihin ja ilmastonmuutoksen sopeutumiseen.