Varhennettu eläke syövyttää sosiaalista normia

Suomalaiset elävät pidempään ja terveemmin kuin koskaan. Samalla fyysisen kunnon suhteellinen merkitys työelämässä vähenee: hyvään työpanokseen tarvitaan yhä useammin osaavaa mieltä vahvan ruumiin sijaan.

Yksilöiden inhimillinen pääoma on huipussaan juuri eläkeiän lähestyessä, koska he voivat käyttää työuran aikana kertynyttä osaamistaan. Lisäpanostukset inhimilliseen pääomaan kannattaa kuitenkin tehdä nuorille eikä ikääntyneille työntekijöille, sillä nuoret hyötyvät lisäpanostuksista pitkään. Talouskasvun näkökulmasta tärkeintä on pidentää yli 60-vuotiaiden työuria.

Työurien pidentäminen tukee talouskasvua ja julkista taloutta kahdella tavalla.

Kun työurat pidentyvät, eläkkeiden saajia on vähemmän. Vaikka työeläkemaksut ovat teknisesti irrallaan valtion verotuksesta, kasvava työeläkemaksu kaventaa mahdollisuuksia ansiotuloveron nostamiseen – tai edes pitämiseen ennallaan. Mitä pitempään ikääntyneet työskentelevät, sitä lyhyemmäksi kutistuu aika, jolloin he saavat eläkettä. Eläkemaksujen nostopaine kevenee.

Työurien pidentyminen kasvattaa myös tehdyn työn määrää. Yritykset hyötyvät kauemmin kokeneista osaajistaan, jotka maksavat veroja ja sosiaalivakuutusmaksuja enemmän ja pitempään.

ELÄKKEIDEN IKÄRAJOJEN nosto on tehokas keino työurien pidentämiseen. Taloudellisten kannustimien lisäksi ikärajat toimivat yksilöiden käyttäytymistä ohjaavina kiintopisteinä. Ikäraja luo sosiaalisen normin sopivalle eläkkeelle jäämisen iälle.

Tutkimusten mukaan merkittävä osa ikääntyneistä työntekijöistä haluaa jäädä ja jääkin eläkkeelle juuri kiintopisteen kohdalla. Jos eläkeikää nostetaan, myös ihmisten mieltymykset muuttuvat. Tämä pienentää ikärajan noususta koituvia hyvinvointitappioita.

Suomessa ikärajoja on nostettu vähitellen. Vuoden 2017 eläkeuudistuksen jälkeen alin vanhuuseläkeikä on noussut 63 ikävuodesta tasaisesti kolmen kuukauden vuositahdilla. Eläkeiän nousulla on ollut toivottu vaikutus työllisyyteen: ensimmäinen kolmen kuukauden korotus pidensi työuria noin 0,6 kuukautta.

Samassa uudistuksessa osa-aikaeläkkeen korvasi joustavampi osittain varhennettu vanhuuseläke (OVE). Sen avulla voi nostaa 25 tai 50 prosenttia työeläkkeestä ennen alinta vanhuuseläkeikää. OVE on työeläkejärjestelmän kannalta kustannusneutraali niin sanotun varhennusvähennyksen ansiosta: OVEn ottaminen ennen alinta vanhuuseläkeikää pienentää eläkettä pysyvästi.

OVEN SUOSIO on kasvanut huimasti 2020-luvulla. Vuonna 2024 sitä sai jo noin viidennes 61–64-vuotiaista.

On kuitenkin tärkeää huomata, että tuloverotuksen ja eläkkeensaajan asumistuen takia OVE ei ole sen hakijan – eikä julkisen talouden – kannalta kustannusneutraali vaihtoehto. Tulosidonnaisessa eläkkeensaajan asumistuessa ei oteta huomioon varhennusvähennystä. Veroetu voi puolestaan syntyä siitä, että OVEn avulla on mahdollista hyödyntää sekä eläke että työtulovähennystä.

Eläke ja palkkatulojen eriytettyjen vähennysten tarkoitus on kannustaa työntekoon eläkkeen nostamisen aikana. OVE-hakemusta harkitsevilla tämä tavoite ei toteudu. Eläketulovähennys kannustaa heitä ottamaan eläkkeen ja vähentämään työntekoa.

Kannustinongelma on mahdollista ratkaista siten, että molempien vähennysten yhtäaikainen hyödyntäminen rajattaisiin vain alimman vanhuuseläkeiän täyttäneille. Eläkkeensaajan asumistuessa taas tulisi ottaa huomioon varhennusvähennys.

Osittain varhennetun eläkkeen ottaminen pienentää usein työtuloja, mutta sen syyseuraussuhdetta työn tarjontaan ei ole Suomessa tutkittu. Kansainvälinen tutkimus varhaiseläkeuudistuksista korostaa työn tarjonnan vähentymistä. Tulosten vertaaminen on kuitenkin haastavaa, sillä eri maiden järjestelmissä on eroja.

OVEn hyödyntäminen herättää huolen siitä, että työstä jättäytymisen kiintopiste voi siirtyä alimmasta vanhuuseläkeiästä OVEn ikärajaan. Tätä riskiä pitää tarkastella kriittisesti, kun seuraavaa eläkeuudistusta valmistellaan. Eläkejärjestelmän kestävyys edellyttää sitä, että sosiaalinen normi nousee eikä ainakaan laske.

TUOMAS HIILAMO on taloustieteen väitöskirja tutkija Helsingin yliopistossa.