Julkaistu 15.12.2017

Poliisit ja rosvot pitää etsiä jalkatyöllä

Dialogia ei voi oppia toisilta, jos omalla porukalla on ylivoima.
Kirjoittaja
Taneli Heikka, FT, on viestinnän tutkija, yrittäjä ja toimittaja. Hän suunnittelee ja toteuttaa dialogisia prosesseja ja niihin liittyvää viestintää. Kuva: Peter Forsgård.

”Voisiko tässä kutsuttavien listassa olla muutakin kuin teologian tohtoreita?”
Nyt kysymys naurattaa Hanne von Weissenbergiä, mutta kun se kysyttiin keväällä 2016, se oli oivalluksen paikka.

Von Weissenberg on Tampereen hiippakunnan verkosto- ja yhteisötyön asiantuntija, teologian tohtori itsekin. Hän vetää prosessia, jossa kirkko toimii yhteiskunnallisen keskustelun alustana. Tampereen piispan toimisto kutsuu Lasisilta-nimisiin keskusteluihin ihmisiä, joilla on hyvin erilaisia mielipiteitä ja taustoja.

Weissenberg on oppinut kantapään kautta, kuinka dialogin osallisuutta voidaan laajentaa tuttujen piirien ulkopuolelle. Kun ensimmäisen työpajan porukkaa oli mietitty jonkin aikaa, huomattiin, että kutsulistasta oli tullut yksipuolinen.

”Olimme ensin varovaisia. Halusimme kutsua kirkkoa lähellä olevan porukan harjoittelemaan dialogia. Mukana olevat sparraajat kuitenkin sanoivat, että jos te haluatte olla uskottavia dialogin fasilitoijia, teidän täytyy altistua dialogille itse, ja kutsua mukaan jo kokeiluvaiheessa sisäpiirin ulkopuolisia jäseniä.”

Avautuminen ulkopuoliselle maailmalle oli aluksi pelottavaa. Ja johti itsetutkisteluun.

”Olemmeko me kiinnostavia? Tuleeko kukaan? Meidän piti ruveta tutkimaan, mitä verkostoja meillä on. Onko meillä riittävästi kontakteja eri tavoin ajatteleviin ihmisiin?”

Ensimmäinen Lasisilta-työpaja käsitteli yhteiskunnallista polarisaatiota. Kutsuttavia etsittäessä von Weissenberg kävi esimerkiksi rikos- ja päihdetaustaisille tarkoitetussa Kris-Tampereen päiväkeskuksessa.

”Menin sinne istumaan aamupiiriin ja hengailemaan ja kysyin, kuka lähtisi mukaan. Sieltä tuli toiseen Lasisiltaan kolme ihmistä.”

Entä jos tuntuu että ei tunne ketään? Miten verkostoja voi lähteä laajentamaan turvallisten piirien ulkopuolelle?

”Ensin kartoitetaan omat ja kavereiden verkostot. Sitten lähdetään tuntemattomien pariin. Jos riittävästi haluaa jonkun tietyn ihmisen tai porukan mukaan, täytyy vain mennä etsimään.”

Kutsutyössä von Weissenberg soittaa tutuille ja tuntemattomille, kontaktoi ihmisiä Facebookissa, mutta ennen kaikkea liikkuu ihmisten parissa ja pohtii ohikiitävissä kohtaamisissa, voisiko tämä ihminen tulla Lasisillalle.

”Ihmisten tapaaminen on ihan välttämätöntä. Some auttaa tiettyyn pisteeseen asti, mutta kaikki eivät ole siellä. Esimerkiksi poliisit. Ja ihmisten somepresenssi voi olla tosi erilainen kuin ihminen livenä. Tätä ei voi tehdä toimistosta käsin.”

Minkä ennakkoluulon jouduit itse voittamaan, kun jalkauduit verkostotyöhön?

”Tätä on vähän noloa myöntää… mä tutustuin perussuomaisiin. Tajusin miten monien ennakkoluulojen kohteeksi hekin joutuvat. Jouduin tarkistamaan omia asenteitani, ja meillä oli oikein hyviä keskusteluja yhdessä.”

Kun von Weissenberg etsii kutsuttavia dialogiin, hän varmistaa, että mukana on esimerkiksi julkisen sektorin ihmisiä, tutkijoita, yrittäjiä, poliitikkoja, kansalaistoimijoita, taiteilijoita. Nuo ovat tosin vain ohjaavia yläkäsitteitä, joilla yritetään lisätä monimuotoisuutta. Kun dialogipiiriin istutaan, ihminen ei edusta mitään muuta kuin itseään.

”Ja sitten tarvitaan vielä ne ihmiset, jotka ovat kaiken tämän ulkopuolella. Dialogisen työn kaikkein tärkeämpi puolia on, että kutsutaan ne, joita ei ikinä kutsuta mihinkään. Helppoa sitä on kutsua itseänsä kaltaisia, mutta onko se sitten dialogia?” Von Weissenberg kysyy.

Lasisilta-työpajoissa tehtiin rajaus, että pappeja, diakoneja ja muita kirkon työntekijöitä tai aktiiviseurakuntalaisia pitäisi olla minimaalinen määrä.

”Kutsuvan organisaation kaltaisia ei saa olla likaa. Ei voi oppia dialogia toisilta, jos omalla porukalla on ylivoima.”

Mistä on kyse?